Boyhood

Elämänmakuisista ihmistarinoistaan tunnettu Richard Linklater jatkaa samojen teemojen parissa myös Boyhoodissa, mutta tavanomaisen kuvausaikataulun sijaan miehen uutukainen on filmattu kahdentoista vuoden aikana. Teoksen poikkeuksellisen pitkä tuotantoaikataulu onkin noussut melkein itse elokuvaa suuremmaksi puheenaiheeksi, mutta tekijöiden onneksi se ei jää pelkäksi kikkailuksi.

Linklaterin itsensä käsikirjoittama Boyhood keskittyy nimensä mukaisesti poikuuteen. Kameran kohteena on nuorta Masonia esittävä Ellar Coltrane, jonka varhaisvuodet 7-vuotiaasta aina kahden vuosikymmenen kynnykselle taltioituvat valkokankaalle yksi vuosi kerrallaan. Kaksitoistavuotiseen odysseiaan mahtuu niin koulunkäyntiä, telttaretkiä, alkoholisoituneita isäpuolia, oman tarkoituksen etsimistä, rakkautta, eroja kuin ihmisenä kasvuakin. Toisin sanoen tuiki normaalia elämistä.

Kahdentoista vuoden aikana kuvattu tuotanto koostuu yksittäisistä segmenteistä, joista luodaan kotivideomainen kooste Masonin elämästä. Kullekin vuodelle siunataan lähes kolmituntisessa tuotannossa noin vartin edestä ruutuaikaa, mutta alusta loppuun kaareutuvan tarinalinjan sijaan yksittäiset kohtaukset pidetään tarkoituksellisesti itsenäisinä otantoina eri elämänvaiheista ja -tilanteista. Mutta toisin kuin muisti, johon tallentuvat lähinnä oman menneisyyden mielenkiintoisimmat ja ikimuistoisimmat hetket, Boyhood kattaa niin tärkeät tilaisuudet kuin täysin triviaalit kanssakäymisetkin.

Koherentin rakenteen sijaan Boyhood muistuttaa nimenomaan lapsuuden kotivideota, jonka kohteena on täysin tuntematon henkilö. Kohtausten väliin jääviä hetkiä on tosin mahdoton täydentää omilla muistijäljillä, sillä sellaisia ei ole. Monesti rakenne tuntuukin hivenen hapuilevalta, kun vuoden edestä materiaalia sivutetaan toistuvasti olankohautuksella. Kolmituntisen aikana Masoniin ei ennätä myöskään kiintyä niin paljoa, että tämä tuntuisi läheiseltä ihmiseltä. Linklater suoriutuukin vastaavassa huomattavasti paremmin ja hivenen samanlaista tekniikkaa hyödyntäen Rakkautta ennen -trilogiallaan, jossa katsoja vanheni fyysisesti samaa tahtia elokuvan päähenkilöiden kanssa.

Rakenne ei silti tarkoita sitä, etteikö elokuvalla olisi annettavaa. Siitäkin huolimatta, että valtaosa kohtauksista on yksittäisiä tapahtumia ilman sen selkeämpää tarkoitusta, pystyy ruudulla näkyviin hetkiin silti jossain määrin samaistumaan niiden universaaliuden takia. Varhaisaikuisuuden pohdinnat päämääräämättömältä tuntuvan elämän suhteen, rakkauden kiemurat sekä perhe-elämän vaikeudet ovat kaikille ainakin osin tuttuja asioita, ja näitä Boyhood onnistuu toisinaan kuvaamaan vakuuttavan aidosti. Valitettavasti suurin osa näistä aiheista keskittyy nimenomaan kuvatun ajanjakson loppupäähän. Alkupuoli jääkin suoraan sanoen kovin sisällöttömäksi.

Elokuva ei kuitenkaan seuraa yksinomaan vain Masonin kasvua, vaan myös tämän elämään läheisesti kuuluvia henkilöitä ja perhettä. Pojan yksinhuoltajaäitiä esittävä Patricia Arquette nouseekin Coltranen kanssa lähes yhtä suureen osaan valinnoissaan epäonnisena naisena, jonka kautta kuvataan niin väkivaltaista perhe-elämää, yksinhuoltajuuden tuomia vaikeuksia sekä vanhemmuuden raskainta vaihetta: omien lasten itsenäistymistä ja pesästä poislentoa. Äidin kehitys elokuvan aikana on jopa päähenkilöä suurempi ja selkeämpi. 

Boyhood on teknillisesti mielenkiintoinen saavutus, mutta elokuvana se muistuttaa elämänmakuisuudestaan huolimatta enemmän vieraan henkilön epämääräistä kotivideota kuin toimivaa draamaa. Muisti toimiikin tässä elokuvaa paremmin, sillä se unohtaa suosiolla ne tylsät hetket välistä ja keskittyy ainoastaan kohokohtiin.