Joy

David O. Russell jatkaa luottoköörinsä kanssa uutukaisteoksessaan Joy, joka perustuu löyhästi keksijänero ja yrittäjä Joy Manganon elämänvaiheisiin. Ohjaajan käsissä syntynyt käsikirjoitus ei tosin ole suora elämäkerta, vaan hakee ainoastaan inspiraatiota Joysta kertoessaan tarinan vahvoista naisista nykymaailmassa.

Jennifer Lawrence nähdään jälleen ohjaajan valintana tuoreimman elokuvansa pääosassa, yksinhuoltajaäiti Joyna, joka kahden lapsensa ohella joutuu huolehtimaan saman katon alla asuvista entisestä miehestään, äidistään, mummostaan sekä isästään. Jo vuosia muiden mukana kulkenut ja muiden ehdoille lannistettu lannistettu Joy päättää ottaa eräänä päivänä elämän takaisin haltuun keksiessään potentiaalisesti mullistavan keksinnön.

Omalla tavallaan keski-iän kriisistä kertova Joy tuo naisnäkökulman tuttuun aiheeseen, joskin laajempana ilmiönä elokuva käsittelee myös viimeaikoina esiin nostettua nyky-yhteiskunnan kovin patriarkaalista rakennetta. Länsimaiseen kulttuuriin syvälle juuritetut asenteet tuodaan räikeästi esiin kuvatessaan maailmaa, jossa odotuksena naisten paikka on perheen lasten huoltajana ja kodin sisällä, ei työelämässä – saati varsinkaan yrittäjänä. Yhtäältä kyse on myös ihan sukupuolettomasta katsannasta yhden individualistin määrätietoisesta, riskejä kaihtamattomasta ja esteet tieltä raivaavasta noususta kohti asettamaansa tavoitetta.

Miksi Joy kuitenkin tuntuu lähtökohtaisesti naisten puheenvuorolta nykykulttuuria kohtaan, johtuu kuitenkin Russellin omintakeisesta tyylistä ja tietoisesta valinnastaan kertoa tarina. Ohjaaja hyödyntää räikeän eksentrisiä hahmoja jälleen kerran kuvatessaan liki saippuaoopperamaisiin piirteisiin yltäviä karikatyyrejä, joiden kautta yhteiskunnan tiedostamaton alistus etenkin naisia sekä toisaalta lokerointia harrastavaa traditionaalisuutta kohtaan tuodaan toistuvasti esille. Saippuaoopperamaisuutta jopa alleviivataan tökerösti elokuvan sisäisellä televisiosarjalla, joka seuraa genren pökkelömäiseen tapaan varsinaisen juonen tapahtumia.

Ohjaajan ominainen ja huumoriin nojaava tyyli nousee tosin tälläkin kertaa elokuvan suurimmaksi riippakiveksi. American Hustlen lailla Russell jättää potentiaalisesti erinomaisen kerronnan hyödyntämättä keskittyen turhanpäiväiseen keveyteen. Alun tuplakerronta todellisuuden ja saippuaoopperan välillä ei tuo elokuvaan mitään lisäarvoa, vaan ainoastaan tekee siitä teennäisen ja huonosti toteutetun. Puolivälin jälkeen fiktiivinen televisiomaailma siirretään onneksi syrjään, mutta valitettavasti sama liioitellun teatraalinen puhetapa tuodaan miltei sellaisenaan varsinaisille päähenkilöille. Hahmot jäävätkin pelkiksi karikatyyreiksi, minkä seurauksena myös heidän oikeasti vakuuttavat saavutukset muuttuvat merkityksettömiksi. Kovan työn seurauksena saatava palkinto ei välity tunteena katsojalle saakka.

Sisäistä turhuutta pyritään jälleen peittelemään kaikin keinoin ulkoisilla puitteilla. Rinnakkaiskerronnan lisäksi tähtinäyttelijöistä koostuva ensemble hoitaa kyllä varsin vakuuttavin ottein omat tonttinsa, mutta käsikirjoituksen räikeä ristiriita vakavan aiheen ja sen toteutuksen välillä näkyy myös ontuvissa hahmoissa. Lawrencen ohella ohjaajan käsiteltäviksi palaavat lisäksi Robert De Niro, Bradley Cooper ja Elisabeth Röhm. Uutta verta tuovat puolestaan Isabella Rossellini, Diane Ladd ja Édgar Ramirez.

Joy nappaa ajankohtaisen ja myös tärkeän aiheen, mutta käsittelee sitä kaltoin epäonnistuneella toteutuksellaan. Vahvoista naisista inspiraation saanut elokuva jääkin mielenkiintoiseksi vain ajatustasolla, sillä teos itsessään tyytyy kuvaamaan kohteitaan vain saippuaoopperamaisina karikatyyreinä.