Eo

Cannesin palkintoraadin sydämiin löntystellyt aasi Eo kannattelee samannimistä puolalaiselokuvaa, jonka modernin Euroopan läpileikkaus ansaitsi festivaaleilla arvostetun Prix du Jury -palkinnon. Ohjaaja Jerzy Skolimowskin uutukainen seuraa nykymaailman menoja lupsakan aasin silmin tämän matkatessa niin vapaana kuin ihmisten käsissä läpi Puolan, sen moninaisten ihmisten ja tapahtumien.

Ohjaajan ja Ewa Piaskowskan käsikirjoittama Eo on hurmaavan sympaattinen ja samalla sielua raastavan raadollinen silmäys meidän ihmisten moninaisiin typeryyksiin, jolle lähtölaukauksen antaa puolalaisen sirkuksen näytös. Eo-aasin elo muuttuu kuitenkin pikaisesti, kun eläinaktivistit pakottavat vapauttamaan sirkuskäytössä olleet eläimet parempiin oloihin. Vaan aina hyviksi tarkoitetuilla teoilla ei ole välttämättä yhtä hyvää lopputulosta.

Aasin fiktiivistä matkaa seuratessa katsojalle selkeytyykin pian tekijöiden tarkoitus, jota ei kuitenkaan heristellä tämän silmille, mutta minkä puolesta elokuvan visuaalisuus puhuu vahvasti. Lukuisissa eri rooleissaan Eo – ja hänen kauttaan eläimet yleisesti – on silti ihmisille aina ensisijaisesti karjaa, jonka omat tarpeet jäävät meidän omien taakse. Elokuva kysyykin kysymättä, onko mikään muu kuin vapaus ihmisistä lopulta eläinten kannalta se ainoa oikea ratkaisu. Sillä oli eläimiä laiduntava tila lopulta kuinka avara ja vihreä tahansa, eikö sekin ole lopulta vain aavistuksen isompi häkki?

Eo koostuukin useista pienemmistä segmenteistä, joissa peilataan eläinten käyttöä ja ihmisten asemaa luonnossa useissa eri tilanteissa. Hurjan matkansa aikana Eo ennättää toimia niin lasten tukieläimenä kuin jalkapallojoukkueen maskottina, rakastettuna sirkuslemmikkinä sekä maatilan vetojuhtana. Vapaanakaan ei ihmisiltä onnistuta välttymään, sillä elokuvan korkealentoisimman metsäreissunkaan aikana tekijät eivät sivuuta tätä maailmaa ylikansoittavaa herrarotua tai näiden kädenjälkiä ympäristön suhteen. Kerronnan kannalta tekijät irtaantuvat tosin vähän turhan usein juuri aasiperspektiivistä ja siirtyvät meidän ihmisten tykö, mikä latistaa elokuvan omalaatuisuutta ja uniikkia kerrontaa.

Ja varsinkin loppupuolella nämä kohtaukset alkavat tuntua jo turhalta täytteeltä, jotka eivät tue niin Eon matkaa kuin elokuvan taustalla kulkevaa sanomaakaan.

Käsiteltävistä aiheista johtuen Eo ei myöskään sovi välttämättä kaikille eläinten ystäville, sillä lupsakasta päähenkilöstä huolimatta meno on paikoin rajua ja ihmisten julmuus pohjatonta. Salametsästys, tehotuotanto ja ihmisten välinpitämättömyys esitetään koruttomasti ja peittelemättä, eikä toisinaan tekijöiden lupausta eläinten hyvinvoinnin priorisoinnista kuvauksissa voi täysin uskoa. Toisaalta tämä kertoo samalla elokuvan sanoman onnistumisesta, mutta teitä on silti varoitettu.

Kuvauksen osalta Eon matka läpi maaseudun kulkee paikoin kauniissa, paikoin hyvin kokeellisissa merkeissä, jotka vievät tunnelman toisinaan miltei painajaismaisiin kuumehoureiluihin. Päähenkilönsä vuoksi Eo onkin ensisijaisesti visuaalinen matka, jota ryydittävät niin tiukat lähikuvat päähenkilöä esittäneistä kuudesta aasista kuin droneilla otetut kuvat Puolan maisemista. Katsojaa houkutellaankin näkemään kenties jotain Eon silmissä, kun kuvaaja Michal Dymek vie kameran aivan iholle. Toisinaan tekijöiden kokeilut tuntuvat tosin vähän liiankin abstrakteilta elokuvan pienimuotoisuuteen nähden.

Eo on ravistuttava läpileikkaus ihmiskunnan julmuudesta eläimiä kohtaan, mikä kerrotaan aasin ja tämän sadunomaisen matkan kautta. Synkkään maailmaan heijastuu onneksi riittävästi valoa niin lutuisen päähenkilön kuin joidenkin reissulla kohdattujen henkilöiden kautta, mutta koko perheen eläinelokuvaksi tästä ei kuitenkaan ole.