Gone Girl

David Fincher jatkaa tummanpuhuvien maailmojen taltioimista sovittaessaan Gillian Flynnin kehutun bestseller-trilleri Gone Girlin elokuvaksi. Flynnin itsensä käsikirjoittama adaptaatio seuraa mediasirkuksen keskelle ajautuvaa miestä (Ben Affleck), kun tämän vaimo (Rosamund Pike) katoaa kesken kirkkaan päivän ja epäiltyjen lista osoittaa takaisin siippaan.

Alkuperäisteosten kerronnallinen vetävyys toimii myös Fincherin sovituksen kantavana voimana. Flynnin teoksessaan käyttämä epäluotettava kertoja asettaa epäilyksen viitan myös elokuvaverrokkiensa päälle, eikä katsoja voi olla täysin varma näkemästään oikeastaan missään vaiheessa. Nykyisyydessä tilannetta setvivän Nick Dunnen ja tämän kadonneen vaimonsa Amyn päiväkirjamerkintöjen voimin etenevä juoni pitää tarinansa jatkuvasti sopivan väritettynä ja katsojan arvuuttelemassa tuntumatta kuitenkaan liian päälle liimatun oloiselta. Toki katsojalta vaaditaan jossain määrin katsomaan muutamia hetkiä läpi sormien, jotta elokuvataika säilyy, mutta kokonaisuus nitoo kerrotun lopulta pirullisen nerokkaasti nippuun.

Gone Girl sivuaa myös varsinaisen juonen ympärillä mediaa, sen herkästi manipuloivaa vaikutusta sekä maalaamaa kuvaa, joskaan teemat eivät viisaasti nouse missään vaiheessa liian esille. Perinteinen katsojien kalastelu, hätäiset johtopäätökset sekä anteeksipyytelemättömät takinkäännökset luovat kuitenkin uskottavan kehyksen Fincherin murhamysteerille ja toimivat osaltaan alkupuolen kerrontaa tukevana elementtinä, sillä kahden pääkertojansa tapaan median julistama (kaupallinen) totuus on yhtälailla hämmentämässä katsojaa.

Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin itse sen formaatissa. Flynnin alkuperäisteos on jo itsenäisesti vahva kerronnallinen taidonnäyte, johon kuvallisuus ei tuo mitään merkittävää lisää. Hieman yllättäen Gone Girl jää visuaalisena ja ennen kaikkea Fincherin teoksena jopa hieman mitäänsanomattomaksi. Paradoksaalisesti elokuva on silti erinomainen – kiitos käsikirjoituksen – mutta kuvat eivät yksinkertaisesti pysty lisäämään sen tehoa yhtään enempää.

Vaan siinä missä kuvat epäonnistuvat, sävellykset pelastavat. Fincherin luottosäveltäjiksi liimautuneet Trent Reznor ja Atticus Ross maalaavat tuttuun tapaansa tunnelmallisen painostavan äänimaton, joka nappaa visuaalisuudelta sen kertojaroolin. Kaksikon soitannat luovat kohtauksiin sopivan uhkaavia tunnetiloja, epäilyksiä ja yllätyksiä, ja eritasoiset äänialat kuljettavat katsojaa oikeaan suuntaan. Gone Girl onkin ennen kaikkea Flynnin, Reznorin ja Rossin audiotekstillinen taidonnäyte.

Gone Girl on muutamia lapsuksia lukuun ottamatta upeasti rakennettu trilleri, mutta se ei hyödy elokuvaformaattiin puettuna juuri millään tavalla. Alkuperäisteoksen pirullinen kerronta ei silti petä edes leffamuodossa.