House of Cards: Kausi 1

Britit ovat tunnetusti menestyneet sarjarintamalla, ja jenkit puolestaan ansioituneet kopioimalla ideat omanlaisiksi kuvastimiksi. Tosin tälläkin kertaa konsepti osoittautuu äärimmäisen toimivaksi. Beau Willimonin luoma poliittinen trilleri House of Cards siirtää saarivaltion puoluetoiminnan Yhdysvaltain trendikkäämmille mannuille, mutta yksi asia säilyy muutosta huolimatta kansainvälisenä: politiikka on likaista.

Frank Underwood (Kevin Spacey) on häikäilemätön demokraattien puoluepiiskuri, joka tekee mitä tahansa pitääkseen vallan omissa käsissään ja päästäkseen ruokaketjussa ylöspäin. Kun miehelle luvattu ulkoministerin virka annetaankin toiselle, ei Underwood suostu alistumaan kohtaloonsa. Hän punoo laaja-alaisen ja kauaskantoisen suunnitelman, jonka tarkoituksena on kostaa osallisille korkojen kera. Yhdysvaltain hallituksessa nuo keinot rakentuvat valehtelun, paljastuksien ja selkään puukotusten varaan, ja Underwood on keinottelun todellinen mestari.

House of Cards kuvaa poliittisen valtapelin raakana ja lohduttomana omaa etua tavoittelevien henkilöiden keskittymänä, jossa mikään tai kukaan ei ole muuta kuin pelinappula valtaapitävien koko yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttavalla laudalla. Sarjan sosiaalidarvinismia hohkava maailmankuva saattaisi käydä jopa liian luotaantyöntäväksi, elleivät tekijät olisi tajunneet välttää otollista ansaa itsekin.

Henkilöhahmojen tunteettomuus otetaan voimavaraksi ja sysimustan huumorin varannoksi. Sarja esittelee jo ensimmäisessä kohtauksessaan yhdistelmän eri tunteiden kirjoja sekä päähenkilönsä vakuuttavin ottein, kun Underwood tukahduttaa kituvan koiran ja saarnaa samalla katsojalle omasta käsityksestään kivusta. Kohtaus on yhtaikaa hämmentävä ja äärimmäisen kiehtova. Esikuvansa tapaan House of Cards nimittäin rikkoo päähahmonsa kautta neljännen seinän, minkä avulla valaistaan paitsi protagonistin kieroutunut mielenmaisemaa, myös vinkataan katsojalle sarjan kulkevan samalla alitajuisella tasolla tämän kanssaan; Underwood on yhtäältä tarinankertoja ja pääpaha mutta samalla kanssakatsoja, joka päivittelee ympäröivän valtapelin likaisuutta.

Hahmo ei olisi kuitenkaan mitään ilman häntä mestarillisin ottein tulkitsevaa Kevin Spaceytä, joka silminnähden nauttii umpikieron poliitikon roolistaan. Toki kunnia täytyy antaa myös koko kauden ajan laadukkaana pysyvälle käsikirjoitukselle, mutta House of Cardsin viehätys nojaa vahvasti päähenkilönsä moraalittomuuteen. Spacey kääntää asetelman hillityn karismansa avulla niin päälaelleen, että katsojalle Frank Underwood on se sorrettu osapuoli, vaikka totuus on todellisuudessa täysin päinvastainen. Erällä tapaa Spacey onnistuu Underwoodina hurmaamaan myrkyllisimmillään ollessaankin yhtälailla katsojan kuin kanssapoliitikkonsa omien tarkoitusperiensä alle.

Frank Underwood on tosin vain yksi osa House of Cardsin kirjavaa ja hyvin kirjoitettua hahmokaartia. Robin Wright nähdään tämän aivan yhtä kylmäävänä bisnesnaisena ja voimakastahtoisena aviopuoliso Clairena. Hahmo jää alkuun vähän turhankin pimentoon, mutta onneksi vahinko korjataan loppua kohden. Claire kyllä esitellään jo heti aluksi vallanhimoisena naisena, mutta vasta myöhemmissä jaksoissa hän saavuttaa vähintään Frankin tason kiehtovuudessaan. Wrightin ja Spaceyn väliset kohtaukset ovat hahmojen tapaan myrkyllisen nautinnollisia, ja pariskunnan suhdekuviot ovatkin kuin suoraan Shakespearen sulkakynästä lähtöisiä. Vahvasta naishahmosta voidaan puhua myös Kate Maran esittämästä toimittaja Zoe Barnesista, joka lyöttäytyy Underwoodin kanssa molempien etuja ajavaan seksi- ja paljastussuhteeseen. Heidän kautta sarjaan tuotava politiikan ja median välinen linkki on vain yksi lukuisista kerronnan tasoista. Corey Stoll nousee myös merkittävään osaan huumeongelmista kärsivänä edustajana, jonka traaginen hahmokaari tuo sarjaan siihen kaivattua emotionaalisuutta.

Sarjan audiovisuaalinen anti henkii pitkälti samaa ilmaa sen esittämän sisällön kanssa. Väreistä riisuttu ja varjoihin kätkeytyvä maailma heijastelee suoraan sarjan esittämää poliittisen peliä, jonka tunteista ja hyveistä vajaat tekijät eivät edes kestäisi suoraa päivänvaloa. Kuvaavaa onkin, että monet juonen kriittisimmistä hetkistä juonitellaan ja toteutetaan nimenomaan auringon laskettua horisontin taakse. Jeff Bealin vahvojen bassojen varaan rakennetuista sävellyksistä on kuvan tapaan aistittavissa pahaenteisyyttä ja kokonaisuuden yhteen kasaavaa loistavuutta.

House of Cards on vahvojen hahmojen ja poliittisten kieroilujen symbioosissa hengittävä mestariteos, jonka likaisuus ja moraalittomuus ovat yhtaikaa luotaantyöntävää ja silti niin äärimmäisen kiehtovaa.