MEDIA
Francis Underwood (Kevin Spacey) on viimein saavuttanut haluamansa ja istuu pöytänsä takana Valkoisessa talossa. Juonitellen paikkansa saavuttanut entinen piiskuri huomaa tosin menneisyyden tekojensa vaikuttavan kielteisesti tämän nykyisyyteen, kun kaikki esiteltävät päätökset saavat vastustusta hallituksen molemmilta puolilta, eikä sisäpiirikään jaksa katsella enää itsepäistä tiuskijaa. Myös välit ensimmäiseen naiseen (Robin Wright) uhkaavat tulehtua, kun Clairen kiinnitys Yhdistyneiden kansakuntien Yhdysvaltain suurlähettilääksi hiertää ulkopoliittisia suhteita Venäjän kanssa.
Netflixin palkittu draamasarja House of Cards muuttaa suuntaansa kolmannen kauden kohdalla, kun aiempi juonittelu on viimein tuottanut tulosta ja päätepiste on saavutettu. Jatkuvien keinottelujen sijaan draamakaari keskittyykin presidentiksi nousseen Underwoodin yrityksistä ajaa omaa työllisyysohjelmaansa läpi käytäntöön, taistella valtakautensa toisesta nelivuotisesta sekä pyrkiä estämään Lähi-idän kriisiä kärjistymästä pahemmaksi Venäjän presidentti Petrovin (Lars Mikkelsen) kanssa suljettujen ovien takana. Ja tämä vain miehen työnkuvansa osalta.
Tiettyyn päämäärään pyrkivän suunnan sijaan kolmas kausi hidastaakin hivenen kerrontaansa ja kuvaa lähinnä päähenkilön tasapainottelua useampien samanaikaisesti käynnissä olevien asioiden parissa. Läpitunkevana teemana on selkeästi ollut heittää Frank aiemman osaamis- ja liikkuma-alueensa ulkopuolelle, sillä hallituspelin alemmilla tasoilla mestarillisen vaivatta luikerrellut puoluepiiskuri on saanut tällä erää kontollensa aivan liian suuret saappaat täytettäväksi – mikä ei tosin sinänsä estä miestä kunnianhimoisissa tavoitteissaan. Kerronnallinen rakenne on kuitenkin selkeästi ollut klassisen nousu ja tuho -teeman jälkimmäisellä termillä.
Toisenlaista riitasointua herättää puolestaan toisella kaudella käynnistynyt Frankin asteittainen siirtyminen pelastuksen ulkopuolelle, minkä katalyyttinä toimivat miehen kätösin toteutetut murhatapaukset. Ehkäpä juuri tästä siirtymästä johtuen kolmas kausi sivuuttaa kyseiset kohtalot käytännössä tyystin, jotta päähenkilö ei menisi liian kauaksi samaistumispinnasta. Tosin tekijät jatkavat silti päähenkilön viemistä entistä synkemmille vesille nyt myös läheistensä silmistä katsottuna. Yksinvaltiaan elkein hallintoansa johtava Frank etäännyttääkin luotansa jakso jaksolta viimeisimmät tukijansa pois, mikä toisaalta rinnastuu hyvin tämän diktatuuriimaisuuteen. Toisaalta se myös jatkaa jo toisella kaudella alkanutta vaikeutta samaistua kohteeseen tämän vastenmielisyyden vuoksi. Ilman Spaceyn mestarillista suoritusta hahmoa olisi miltei mahdoton enää seurata.
Valitettavasti kolmas kausi jättää suurimmaksi osaksi hyödyntämättä myös sarjaa värittäneet neljännen seinän rikkomiset. Vaikka Spacey edelleen lukitsee toisinaan silmänsä suoraan katsojaan, ennättää näiden hetkien välillä jo unohtaa koko tehokeinon olemassaolon. Osa kohtauksista ovat tosin juuri tämän vuoksi aika pirun tehokkaita, mutta toisaalta päähenkilön mielensisäisten liikkeiden ilmaisulla olisi ollut potentiaalista käyttöä Frankin ja Clairen tulehtuvien välien kuvastimena sekä hahmon pehmentämisenä; Frankin nasevan sarkastiset kommentit vierailijoista ovat tasapainottaneet sarjaa pienoisella keveydellään.
Vaikka valokeila loistaa pääosin Frankin ja Clairen suuntaan, saa kolmannella kaudella ruutuaikaa jopa yllättävän paljon ensiksi mainitun luottoapuri Doug Stamper (Michael Kelly). Edellisen finaalin kämmin takia teholle joutunut Stamper etsii sairaalavuoteestaan pääsyään itselleen uutta suuntaa, kun tämän presidentiksi ylentynyt elämänsä ainoa keskipiste tuntuu hyljänneen miehen. Tyhjyytensä täytteeksi hän etsiikin kuumeisesti entistä rakastaan ja tämän teholle saattanutta Rachelia (Rachel Brosnahan) yhdessä FBI-hakkeri Orsayn (Jimmi Simpson) kanssa sekä lyöttäytyessään presidenttiehdokas Heather Dunbarin (Elizabeth Marvel) alaisuuteen hoitamaan sitä, mitä osaa parhaiten. Stamperin saama ruutuaika venyy toisinaan vähän liioiteltuihin mittoihin, sillä itse sivujuonne tuntuu pitkän aikaan vain polkevan paikoillaan. Toki se kuvastaa samalla miehen sielunmaisemaa, mutta samalla herää myös epäilys, ettei tekijöillä ole ollut tarpeeksi täytettä varsinaisen päähenkilönsä päänmenoksi.
Kolmannen kauden suurin ongelma onkin sen päämäärättömyys, minkä myös tekijät tuntuvat tiedostaneen kauden lopun lähestyessä. Presidentinvirka oli selkeä kohde, johon päähenkilö suuntasi keinoja kaihtamatta, mutta tavoitteen saavutettua hahmolle ei ole keksitty tarpeeksi sisältöä jatkoa ajatellen. Kohtaukset vain kulkevat eteenpäin ilman sen kummempaa dramatiikkaa tai päämäärää. Sarjan suurin etu kiinnostavuuden kannalta ovatkin edelleen sen tinkimätön laatu, erinomaiset näyttelijäsuoritukset ja ulkoiset puitteet, jotka kannattelevat kerrontaa suvereenisti myös heikoimpien hetkien läpi.
House of Cards menettää kolmannelle kaudella tullessaan eheimmän teränsä, mikä osaltaan johtuu aiempien kausien selkeästä päämäärästä. Tavoitteen saavutettua sarja menettää selkeän suuntansa, eivätkä kerronnan rakenteelliset muutokset suinkaan helpota kokonaisuuden nielemistä.