Rikos ja rangaistus

Aki Kaurismäen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, Rikos ja rangaistus, on nimensä mukaisesti suomalaissovitus rajantakaisen kirjailija Fjodor Dostojevskin tunnetuimmasta teoksesta. Maailmankirjallisuuden klassikoihin lukeutuva venäläisopus on ennen kaikkea arvostettu sen laajoista moraalisista käsittelyistä, jotka kannattelevat kirjan vuoroin salapoliisiromaanina, vuoroin rakkaustarinana kulkevaa kerrontaa.

Dostojevskin monisyiset dilemmat jäävät tosin kaurismäkeläisessä visiossa vähälle. Murhaaja joutuu kyllä moraalisten kysymysten äärelle, mutta syvällisten pohdintojen sijaan Rikos ja rangaistus rakentuu kuin rikoselokuva, jonka syyllinen on alusta saakka selvillä. Pauli Pentin ja Kaurismäen käsikirjoitus siirtyy jossain määrin käsittelemään aihetta myös teemojen kautta, mutta ne jäävät lopulta hyvin abstraktille tasolle.

Valtaosan kerronnan jännitteestä muodostavatkin Esko Nikkarin esittämän poliisin ja Markku Toikan tulkitseman Antin välinen mielenmittelö, jossa molemmat tietävät syyllisen ja samalla todistusaineiston vähyyden. Kaksikon kissa ja hiiri -leikkiin tuodaan mielenkiintoisia sävyjä Antin samanaikaisesta halusta jäädä sekä kiinni että päästä karkuun. Yhtäältä poliiseja auttava että näiden kanssaan leikkivänä henkilönä Toikka onnistuu tuomaan hahmoonsa salaperäistä syvyyttä.

Tunnelmaltaan elokuva edustaa parhaimmillaan tyypillistä kaurismäkeä, jossa musta huumori kukkii, henkilöt puhuvat vähän mutta totisesti ja kohtaukset ovat hahmojen tapaan kovin staattisia. Timo Salmisen kuvaus onnistuu välittämään kolkon ilmapiirin enteellisesti ruudulle, ja osaltaan visuaalisuus kytkeytyy tiukasti käsikirjoituksen pohjimmaisiin teemoihin.

Rikos ja rangaistus on ylimääräisestä karsittu näkemys venäläiskirjailijan klassikkoteoksesta. Kaurismäen debyyttiohjauksessa moraalisaarnaa suurempaan osaan nousee kuitenkin poliisin ja murhaajan välinen leikki, jossa on jo havaittavissa miehelle ominaisia piirteitä.