ARVOSANA
MEDIA
Kaksi vuosikymmentä sitten Maan asukkaat julistivat uhmakkaasti yhteen ääneen, etteivät aio mennä ääneti yöhön ja jätä katsomatta ysärihittiä Independence Day. Tieteis- ja katastrofielokuvien uudelleenherättäjänä toiminut Roland Emmerichin ohjaustyö on sittemmin herättänyt lämpöä ja hilpeyttä kaikkien sen parissa viettäneiden keskuudessa, minkä varaan nojataan myös elokuvan tovin muhineessa jatko-osassa, Independence Day: Uusi uhka.
Emmerich palaa emoaluksen ohjaajaksi tietestoimintaelokuvan entistä suuremmassa jatkossa, jossa kasvanut kokoluokka näkyy tällä kertaa kirjaimellisesti myös fyysisesti. Niin ikään kahden vuosikymmenen päähän alkuperäisteoksen tapahtumista sijoittuva Uusi uhka toisintaa juonikuviot käytännössä identtisinä, mutta useamman pikkualuksen sijaan ulkoavaruuden muukalaiset lähtevät toiseen erään yhden isomman avaruusaluksen kera. Toki kun oma alus on kooltaan lähes puolet Maan halkaisijasta ja sillä on oma painovoimakenttä, ei määrään tarvitse välttämättä panostaa.
Ihmiskunta on muukalaisteknologian avittamasta kehityksestään huolimatta siis jälleen alilyöntiasemassa, mutta se mikä teknologiassa hävitään, otetaan takaisin sisussa ja solidaarisuudessa. Näin ainakin käsikirjoituksen liitteisiin jääneessä tematiikassa, jota hyödynnetään löyhästi toimintakohtausten välisissä luppoajoissa. Emmerichin bravuuria noudattaen tyyli jyrää tarkoituksen ja visuaalisuus kerronnan elokuvassa, joka ei kuitenkaan ota itseään ilahduttavan tosissaan. Tekijät ovat jatko-osassa hyvin tietoisia alkuperäisteoksen jälkeensä jättämästä perinnöstä ja vievät tuoretta tuotostaan tarkoituksellisesti kohti camp-tuotantoa – yli sadan miljoonan budjetilla varustettua camp-tuotantoa.
Independence Day: Uusi uhka erottuukin genrekumppaniensa seasta puhtaasti sen aidosti popcorn-viihteeksi tarkoitetulla luonteellaan. Haudanvakavan ryminän sijaan leikki isketään läskiksi toistuvasti umpityhmillä huomioilla tai jatkuvalla läpänheitolla, eikä elokuvasta maailmanlopun kuvastosta huolimatta juuri synkkiä hetkiä löydy. Uusi uhka onnistuukin tavoittamaan sen maagisen huonouden rajan, jossa teos muuttuu jo itsessään viihdyttäväksi. Valitettavasti se ei kuitenkaan yllä hieman edemmäksi, jolloin se muuttuisi myös hyväksi. Silti sen naiivissa viihteessä on hetkensä, vaikka kohokohdat jäävätkin uupumaan.
Varsinainen budjetti on sysätty hahmodramaturgian sijaan suoraan tehosteisiin, joita katsoo kyllä ilolla. Kolossaalisen avaruusaluksen laskeutuminen maankamaralle ja sitä edeltävä tuho loihtii valkokankaalle paikoin näyttäviä hetkiä, eikä satojen hävittäjien välisissä taisteluissakaan puutu värejä. Toimintaan jää kuitenkin kaipaamaan jonkinlaista rytmiä tai tunnetta, sillä visuaalisesti vakuuttava anti jättää sisällöllisesti kylmäksi. Selkeän koreografian tai tyydyttävään kliimaksiin päättyvien kohtauksien sijaan ruudulle on vain heitetty roinaa sen mitä rahalla on saatu. Jotain jo kertoo sekin, että jatkon ainoat kunnon sävärit syntyvät alun alkuperäisteoksesta lainatusta, ikonisesta kannustuspuheesta (nostalgialla ei ole vaikutusta asiaan -toim. huom.).
Independence Day: Uusi uhka ei onnistu toisintamaan alkuperäisteoksen yllätysmomenttia, mutta tekijöille täytyy nostaa hattua uskalluksesta tehdä tarkoituksellisen huonoa camp-elokuvaa valtavalla budjetilla. Aina ei voi kuitenkaan onnistua.