World's End, The

Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost saattavat epävirallisen Kolmen maun Cornetto -trilogiansa viimein päätökseen. Zombihuvittelu Shaun of the Deadilla alkanut kolmikko jatkui poliisikliseet eduikseen kääntäneellä Hot Fuzzilla ja päättyy nyt – lähes vuosikymmen myöhemmin – maailmanloppuun elokuvalla The World’s End.

Koulun päättyminen ja sitä seurannut legendaarinen kahdentoista pubin kattava baarikierros jäi aikanaan kesken, kun lapsuudenkaverit King (Pegg), Knightley (Frost), Chamberlain (Martin Freeman), Prince (Paddy Considine) ja Page (Eddie Marsan) huomasivat kisakunnon lopahtaneen ennen kultaisen mailin viimeistä etappia, The World’s Endiä. Ikiteiniksi jämähtäneelle Kingille kokemus oli hänen elämänsä hohdokkain, ja nyt keski-ikää lähestyessä mies päättää houkutella vanhat kaverukset takaisin kotikaupunkiinsa ottamaan mailista mittaa.

Siinä missä trilogian kaksi aiempaa makua keskittyivät hurmeisen punaiseen zombikauhuun ja sinivuokkoiseen kyttätoimintaan, siirrytään The World’s Endissä spektrin vihreään, ulkoavaruuden muukalaisia ja tieteiselokuvia symbolisoivaan maailmaan. Huurteisten täyttämä baarikierros on vain osa totuutta Peggin ja Wrightin käsikirjoituksessa, joka taiteilee edellisten elokuvien tapaan tyylilajinsa kliseiden ja kunnianosoitusten seassa luoden silti oman nahkansa päivän päätteeksi.

Kerronta jakaantuukin kahteen kerrokseen. Tekijöidensä lailla keski-ikää lähestyvän miesviisikon paluu kotijuurille on nostalgiatrippi nuoruuteen, jota tukevat ysärihitit ja muistelut huolettomasta, villistä vapaudesta. Ajasta, jota yhtäältä muistelee kaiholla ja samalla onnessaan, ettei moiseen ole enää mitään tarvetta palata. Yhtäältä elokuva on myös klassisten tieteiselokuvien jäljillä kulkeva toimintakomedia, jossa pienkylän outo käytös osoittautuukin joksikin todellisuutta suuremmaksi.

Käsikirjoitus on eittämättä parhaimmillaan juuri The World’s Endin maanläheisimmissä kohtauksissa, joissa pitkästä aikaa toisensa näkevät kaverukset kertovat elämästään ja promillemäärän noustessa myös pettymyksistään. Peggin ja Wrightin sulkakynän musteesta tarttuu tuttuun tapaan katsojalle verbaalisia nokkeluuksia ja hulvatonta sanan säilää, jonka välittömän naurun taakse kätkeytyy useimmiten katkera ja paikoin haavoittavakin totuus elämästä yleensä. 

Elokuvan toinen puoli koostuu sen sijaan suoraviivaisemmasta toiminnasta, joka ei jää tyystin vaille huumoria sekään. Scott Pilgrim vastaan maailmasta oppinsa saaneen Wrightin esteettinen silmä koreografian suhteen vyöryttää ruudulle paikoin huikaisevia taistelukohtauksia, mutta yksittäisiä hienouksia lukuun ottamatta setit käyvät toistamaan itseään hyvin nopeasti.

Visuaalisena ohjaajana tunnettu Wright hyödyntää tapojensa mukaan muutenkin hyvin paljon kuvallisia apuja kirvoittaakseen katsojissa hörähdyksiä, eikä tekijöiden aiempaan tuotantoon tutustuneitakaan jätetä täysin huomioimatta. Lukuisat cameo-roolit siivittävät elokuvan kerrontaa, ja pitkäaikaisfanit bongaavat monia sisäpiirin vitsejä vuosien varrelta – paikoin jopa vähän liiaksi asti.

The World’s End on hauska kunnianosoitus tieteisklassikoille ja keski-iän kalvamalle nostalgialle, mutta jää elokuvana eheimmän potentiaalinsa hukkaavaksi rymistelyksi.