ARVOSANA
MEDIA
Dokumentillaan Sinivalkoinen valhe Lahden 2001 dopingskandaalia valottanut Arto Halonen käy saman aiheen kimppuun uudestaan, mutta tällä kertaa fiktion voimin. Isänmaallinen mies käsitteleekin samaa aihetta satiirin keinoin pääkallopaikalta, Suomen hiihtomaajoukkueesta, jossa Martti Suosalon esittämän Toivon suonissa virtaava veri on arvoiltaan puhdasta dynamiittia ja avain olympiakultaan.
Halosen ja Jouni Kemppaisen käsikirjoittama Isänmaallinen mies on kuvitteellinen, mutta eittämättä tosielämästä aineksia lainaava kuvaus suomalaisuudesta, voitontahdosta ja moraalista – tai ennemminkin moraalittomuudesta. Elokuvan teemoja mukaillen monet hahmoista ovatkin eri instituutioiden ja abstraktien käsitteiden ruumiillistumia, mikä saa henkilöt tuntumaan kovin karikatyyrimäisiltä.
Tästä kärsii eniten keskiössä hiihtävä Toivo, jonka rooli elokuvassa jää lähinnä mukana kulkevaksi dopingpussiksi. Hahmon ympärille kyllä kirjoitetaan pientä tarinantynkää miestä parikymmentä vuotta nuoremman hiihtäjälupauksen (Pamela Tola) kanssa, mutta vaivaannuttavan ikäeron ohella kaksikon välille muodostettu suhde on ainoastaan käsikirjoituksen pakollinen tarve pitää epäröivä Toivo hiihtomaajoukkueessa.
Elokuvan satiiri ei valitettavasti yllä juuri sen parempaan, vaikka sen avulla tekijät onnistuvat kirvoittamaan muutamat hymähdykset. Kilpailumaailma esitetään karuna illuusiona, jossa kultamitalistin hymyn taakse kätkeytyy kaiken maailman laittomat aineet, joiden avulla samainen mitali on ylipäätään voitettu. Pärjätäkseen touhuun on lähdettävä mukaan, isänmaallisuuden nimissä – jota elokuva toitottaa kyllästymiseen saakka – sillä kansa janoaa mitaleita ja suomalaisia sankareita. Sohvaperunoiden syvien rivien sinisilmäisyyttä ei himmennä edes suora tieto omien urhojen ja urhottarien dopingkäytöstä; menestystä halutaan hinnalla millä hyvänsä, kunhan sen taakse kätketyt vääryydet eivät käy ilmi.
Isänmaallinen mies ei osu oikeaan suoneen, vaan jää jokseenkin tyhjänpäiväiseksi mutta paikoin ihan hauskaksi elokuvaksi. Tavoiteltuna satiirina se on puolestaan liian tosikkomainen ja kritiikitön.