Last of Us, The

Pelistudio Naughty Dogin vuonna 2013 julkaistu The Last of Us on miljoonien pelaajien rakastama teos, jonka elokuvallisia arvoja on suitsutettu taivaisiin saakka. Sony Pictures ilmoittikin jo heti pelin julkaisua seuranneena vuonna aikeensa sovittaa kehuttu teos valkokankaalle, mutta toisin kävi. Suunnitelmista ei kuitenkaan luovuttu, vaan leffan sijaan projekti päätettiin siirtää televisioon. HBO:n uutuussarja The Last of Us todistaa muutoksen olleen todennäköisesti oikea.

Alkuperäisen pelin luoneen Neil Druckmannin ja muun muassa Chernobylistä vastanneen Craig Mazinin käsikirjoittama televisiosarja sovittaa lähdemateriaalin uskollisesti ruudulle. Tappavan sienipandemian runtelema sivilisaatio on ajautunut kaaokseen, eikä ihmiskunnalla ole toivoa. Tartunnan saaneet ovat muuttuneet murhanhimoisiksi zombeiksi, kun taas jäljelle jääneet ihmiset ovat – noh, ihmisiä. Sivilisaation rippeet elävät muurien takana tiukasti suojelluilla karanteenialueilla, joita hallitsee hirmuvaltaa harjoittava sotilasdiktatuuri.

Muurien takana uuden elämän on löytänyt myös Joel Miller (Pedro Pascal), joka etsiessään kadonnutta veljeään saa tehtäväkseen salakuljettaa nuoren 14-vuotiaan Ellien (Bella Ramsey) muurien ulkopuolelle. Yksinkertainen saattokeikka muuttuu luonnollisesti pian asteen haastavammaksi, jolloin epätodennäköinen kaksikko joutuu turvautumaan toisiinsa selvitäkseen ulkoisen maailman lukuisista haasteista hengissä.

Pelin lailla The Last of Us -sarja luottaa päähenkilöiden väliseen suhteeseen ja sen muodostumiseen. Joelille Ellie on aluksi vain kuljetettavaa tavaraa, mutta päivien edetessä hän alkaa nähdä uhmakkaassa tytössä jotain muutakin. Ellielle maailma muurien ulkopuolella on puolestaan jotain uutta ja ennennäkemätöntä, johon hän tutustuu teinitytön kapinallisuudella suojelijansa rajoja alituiseen koetellen. Jatkuvasta kinastelusta ja eripurasta huolimatta he ovat silti ainoat ihmiset toisilleen vaaroja täynnä olevassa ympäröivässä maailmassa.

HBO:n sarja poikkeaa kuitenkin merkittävästi esikuvastaan siinä, kuinka pitkään katsoja pääsee viettämään aikaa parivaljakon kanssa ja näkemään näiden suhteen kehittymisen. Pelissä iso osa kokemuksesta tulee interaktiivisten peliosuuksien kautta, jossa pelaaja kirjaimellisesti ohjaa Joelia läpi useiden kymmenien vaarallisten tilanteiden Ellietä samalla suojellen. Televisiosarja ymmärrettävästi sivuttaa kaiken tämän ja keskittyy sen sijaan kaksikon kohokohtien ikuistamiseen. Pelitermein sanottuna: televisiosarjaan on leikattu kaikki pelin välivideot lähes sellaisinaan.

Vielä alussa tekijöiden ratkaisu toimii upeasti. Ensimmäiset jaksot ovat mestarillisesti tehtyjä ja avaavat maailmaa sekä hahmoja täydellisesti. Samalla televisiosarja väläyttelee omia keinojaan, joilla se pystyy laajentamaan taustoja ja tiettyjä hahmoja entisestään. Varsinkin Murray Bartlettin ja Nick Offermanin Frankiin ja Billiin keskittyvä jakso on huikean koskettava tarina, joka loihtii pelin yhdestä sykähdyttävimmästä sivumaininnasta inhimillisen ja tunteikkaan miniepisodin.

Vaan sitten se tehdään uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Melkein puolet The Last of Usin kestosta vietetään muiden kuin Joelin ja Ellien parissa, mikä latistaa näihin syntyvän siteen vahvuutta. Tämä tuntuu konkretisoituvan erityisesti loppua kohden, kun ajassa aletaan hyppiä eteenpäin ja iso osa suhdekehityksestä jätetään kameran ulkopuolelle. Taustalla vaikuttavat tekijöiden järkähtämätön halu sovittaa koko ensimmäinen peli yhteen kauteen, jolloin käytettävissä oleva aika ei yksinkertaisesti vain riitä. Päähenkilöiden päätökset – vaikkakin alkuperäisteokselle uskolliset – tuntuvat nyt hätäisiltä ja ansaitsemattomilta. Iso osa tuntemastani kiintymyksestä päähenkilöihin ovat muistikuvia peleistä, eivät ruudulta koettuja hetkiä.

Ongelmaa ei todennäköisesti olisi, jos tekijät olisivat antaneet tarinalle ja ennen kaikkea hahmoille enemmän tilaa hengittää; jos pelin loppuratkaisua ei olisi tarvinnut saada mahdutettua heti ensimmäiselle kaudelle. Nyt tapahtumat etenevät liian nopeasti tai aika käytetään tyystin muiden sivuhenkilöiden esittelemiseksi. Erillisissä taustoittavissa episodeissa ei yksinään ole onneksi mitään vikaa, vaan ne tuovat maailmaan uusia mielenkiintoisia perspektiivejä ja ovat taitavasti toteutettu. Valitettavasti nämä tehdään vain tarinan ytimenä toimivan sydämen, Joelin ja Ellien, kustannuksella.

Alkujaan kaavailtu leffaversio olisi raadellut tarinan luultavasti vielä torsommaksi.

Toinen pienoinen pettymys televisiosarjassa on maailman uhkaavuuden puute. HBO:n sovittama näkemys ei tunnu niin uhkaavalta kuin peleissä, mikä on jälleen aikarajoitteista ja poikkeavasta formaatista johtuva seikka. Peleissä valtaosa ajasta hiiviskellään uhasta toiseen, mutta televisiosarja keskittyy lähes tyystin hahmoihin. Sienitaudin vaarallisuus jää siten enimmäkseen puhetasolle, jolloin Joelin ja Ellien matka läpi runnellun Yhdysvaltojen tuntuu enemmän semileppoisalta patikalta kuin oikeasti haasteiden täytteiseltä koettelemukselta. Pelaajat saattavatkin yllättyä, kuinka vähän sarjassa lopulta tapahtuu asioita, jotka ovat jääneet erityisesti heidän mieliin.

Onneksi varsinaisen maailman kuvaaminen visuaalisesti on sen sijaan ensiluokkaista jälkeä. Tekijät loihtivat The Last of Usin postapokalyptisen jenkkilän upein säikein ruudulle. Rapistuneet pilvenpiirtäjät, autojen täyttämät valtatiet ja luonnon takaisin ottamat rakennukset kielivät karua totuutta armottomasta maailmantilasta, vaikka kerronta itsessään ei sitä täysin lunasta. Visuaalisesti sarja onkin todella näyttävää tapitettavaa, ja tekijät onnistuvat nostamaan jo pelissä vakuuttaneet kohtaukset entistä todellisemmiksi.

Samaa voi suitsuttaa myös näyttelijäsuoritusten osalta, ja erityisesti päähenkilöitä esittävät Pascal ja Ramsey loistavat rooleissaan. Kaksikosta nuorempi Ramsey onnistuu eritoten kaappaamaan alkuperäisen hahmon kapinallisen rakastettavuuden pieteetillä. Ellie nouseekin niin televisiosarjassa kuin peleissä selkeäksi kannattelevaksi voimaksi. Myös muut näyttelijät ovat kautta linjan vakuuttavia, joskin selkeimmät tähdet on jo mainittu tässä tekstissä.

Eikä minun yllä olevia nurinoita kannata muutoinkaan ottaa liian painavasti, vaikka ne eittämättä heikentävät kokonaisuutta. The Last of Us on niistä huolimatta erinomainen televisiosarja ja todella onnistunut pelisovitus. Siltä olisi kaivannut ehkä pientä rohkeutta kokeilla Ellien lailla rajojaan vielä enemmän ja ehdottomasti hitaampaa tahtia, mutta erityisesti faneille se toimii erinomaisena ja uskollisena kumppaniteoksena rakastetulle pelille. Ja todennäköisesti sarja onnistuu viettelemään puoleensa myös maailmaan ensimmäistä kertaa uskaltautuvat katsojatkin.