jOBS

Applen edesmennyt perustaja Steve Jobs jätti jälkensä maailmaan. Muiden aikalaisnörttien tavoin vanhempiensa autotallissa vuonna 1976  perustetun it-yrityksen tuotantohihnan menestyksiin lukeutuvat muun muassa Apple II -tietokone, iPod, iPhone ja iPad, jotka etenkin iUskovaisten keskuudessa lausutaan usein vielä mairittelevin etuliitteiden kera. Sen sijaan miehestä kertova tuore elämäkertaelokuva jOBS pyyhkiytyy historian sivuilta hyvinkin nopeasti.

Joshua Michael Sternin jOBS leikkaa noin kolmen vuosikymmenen mittaisen siivun Apple-visionäärin elämästä alkaen satunnaisesta happotripistä miehen opiskeluaikoina vuonna 1974 ja päättyen iPodin julkistukseen 2001. Kattavan ajanjakson kohokohdiksi käsikirjoittaja Matt Whiteley nappaa yhtiön ensiaskeleet, Jobsin eroamisen ja lopulta uuden ylösnousemuksen, mutta sitä suuremmin elokuva käsittelee kunnon elämäkerran tavoin herraa itseään.

Tuota tarkastelua ei vain käydä silkkihansikkain. jOBS esittää nimikkohahmonsa täysin egoistisena kusipäänä, joka saattaa ehkä liipata todellisuutta, mutta mikä ei käänny järin kiinnostavaksi elokuvaksi. Esitetyn Jobsin välinpitämättömyys kaikkea ja kaikkia muuta kohtaan paitsi ideoimaansa tuotetta saa hahmon tuntumaan etäiseltä ja tunteettomalta, minkä vuoksi miehen tuntemaan tuskaan on mahdoton samaistua. David Fincher ja Aaron Sorkin tekivät sentään samankaltaisesta hahmostaan, The Social Networkin Mark Zuckerbergistä, traagisen yksilön, kun taas Sternin ja Whiteleyn visio jää ainoastaan kusipääksi.

Epäonnisen hahmokuvaelman lisäksi käsikirjoituksesta uupuu varsinainen punainen lanka. Applen nousu, tuho ja uudelleennousu on rakennettu dramaturgisesti hyvin köykäiseksi, eivätkä näytökset ole keskenään mitenkään yhtenäiset. Varsinkin keskimmäisen ja viimeisen osan välillä tapahtunut Jobsin valaistuminen jätetään tyystin katsojan omien tietojen varaan – vähän niin kuin monet muut tapahtumat elokuvassa. Ajanjakson innovaatiot esitetään suurina keksintöinä lähinnä siunaamalla niille hidastettuja suosionosoituksia, ja yksittäinen puhelinsoitto Bill Gatesille tai lyhyt televisiomainos NeXT-tietokoneesta pitäisi kertoa tavan tallaajalle riittävästi niiden relevanttiudesta.

Tekijöiden valitsema kerronnallinen ratkaisu ihmetyttää muutenkin, sillä toisin kuin mahdottomuudet mahdollisiksi muuttavista mainoslauseista voisi ymmärtää, elokuvan kohokohdat pyörivät nimenomaan osakkeenomistajan salkkujen paksuuden eivätkä suinkaan rainan nimikkohahmon visionäärisyyden ympärillä. Ainoastaan Apple II -koneen suunnitteluun saadaan mukaan hentoista pioneerityön tuntua, mutta muuten tarinaa vie eteenpäin pörssikurssit ja valtapeli.

Pääosaan kiinnitetty Ashton Kutcher on kyllä opetellut hyvin esikuvansa hienovaraiset maneerit ja olemuksen, mutta näyttelijä ei siitä huolimatta onnistu katoamaan täysin rooliinsa. Parhaimmillaan mies on tulkitessaan sisällä kiehuvaa vihaa, joka kuvastuu esimerkillisen taidokkaasti näyttelijän silmissä, mutta liian usein Kutcher on silti enemmän vain oma itsensä kuin esittämänsä Steve Jobs. Viimeisen kolmanneksen hillitymmässä ja kaljuuntuvassa hahmossa on tosin tavoiteltu oikeita nyansseja.

jOBS jää kerronnallisesti väljähtäneeksi luottaessaan täysvaltaisesti katsojan tietämykseen aiheesta. Rakenteellisesti se keskittyy lisäksi liikaa Appleen yhtiönä, eikä niinkään henkilöön sen takana, joskaan elokuvan näkemys Steve Jobsista ei ole millään tapaa mairitteleva saati samaistuttava.