ARVOSANA
MEDIA
Muutaman vuoden takainen Mark Millarin sarjakuvaan perustunut yllätyshitti Kick-Ass saa odotettua jatkoa. Brutaalin kineettisen alkuperäisteoksen ohjannut Matthew Vaughn on tosin siirtynyt sivummalle tuottajaksi, ja tilalle luotsaamaan on saapunut Jeff Wadlow. Kun korvikkeen ansiolistalle lukeutuvat ainoastaan Cry_Wolf ja Never Back Down, pelko kalvaa vähän pakostakin perstuntumassa.
Kick-Ass 2 jatkaa juonellisesti ensimmäisen osan tapahtumista. Kick-Assin (Aaron Johnson) inspiroimana yhä useampi kotikutoinen viittasankari on noussut partioimaan katuja rosvoilta, kun taas isänsä Kick-Assin käsissä menettänyt Chris D’Amico (Christopher Mintz-Plasse) hautoo kostoa supervillityksen aloittaneelle nuorukaiselle. Samalla kaupunkia ryönästä ansiokkaasti putsaillut Hit-Girl (Chloë Grace Moretz) iskee asunsa naulaan yrittääkseen elää tavallisen koululaisen arkea, mutta huomaa todellisen minänsä olevan maskin taakse kätkeytyvä persoona.
Wadlow seuraa ohjaustyössään esikuvaansa uskollisesti tuoden ruudun täydeltä ronskia kielenkäyttöä, veristä toimintaa ja nupit kaakossa pauhaavan soundtrackin. Tämän osalta jatkossa ei olekaan moitittavaa ja se on oikeastaan elokuvan ainoa pelastava tekijä, vaikka tietty osaamattomuus näkyy paikoin ponnettomiksi jäävissä yhteenotoissa. Monista kohtauksista puuttuu niitä kannatteleva koukku tai kunnollinen koreografia, tosin onnistumisiakin riittää – loppuvaiheen liikkuvaan autoon sijoittuva taiteilu on näkemisen arvoinen.
Myös käsikirjoitukseen näppinsä iskevä Wadlow syöksähtää tosin pahasti maihin kerronnallisella puolella. Taustalle kirjoitetut hyvää tarkoittavan omankädenoikeuden todelliset seuraukset ovat ehdottomasti Kick-Ass 2:n parasta antia, mutta ne jäävät liian vähäisiksi ja kaiken muun ala-arvoisen teinihuumorin varjoon. Ok, kyseessä on hurtti toimintakomedia, mutta siitä huolimatta en miettisi kahta kertaa, tarvitaanko elokuvaan oikeasti lisätä eritehuumoria – vieläpä kahteen otteeseen Ei, en valitettavasti valehtele.
Elokuva on muutenkin aivan liian itsetietoinen sen sarjakuvataustastaan. Huumori, kerronta ja dialogi nojaa kokonaan sarjakuvien ja todellisuuden väliseen eroavaisuuteen,. Milloin hahmot eivät kommentoi kohtauksen olevan kuin suoraan sarjakuvasta tai lainaa sivuilta repäistyjä repliikkejä, he varoittavat toisiaan supersankarivetimissään, ettei tämä ole nyt sarjakuvasta vaan totisinta totta. Tämän yhtäjaksoinen suoltaminen muuttuu jo alkuvaiheessa äärimmäisen teennäiseksi, eivätkä väsyneet vitsintyngät jaksa naurattaa edes puoliviralliseksi tunnustautunutta nörttiä.
Kick-Ass 2 ei osaa oikein konkreettisestikaan päättää, onko kyseessä nyt puhdas sarjakuvaelokuva vai elokuva, jossa hahmot kuvittelevat olevansa sarjakuvassa, kuten ensimmäinen osa teki. Välillä tyypit ottavat turpiinsa niin kuin heidän kuuluisikin, ja ruhjeet tuntuvat ja näkyvät selkeästi. Toisinaan taas miestä saa heitellä miten tahtoo ja esineetkin liimautuvat ilmaan kuin Michael Bayn hidastuksissa konsanaan. Tietty irrottelu ja puhdas absurdisuus on ollut toki aina Kick-Assin juttu, mutta nyt tekijät eivät tunnu tietävän itsekään, pitäisikö kielen tiukasti poskessa vai maltillisesti keskellä suuta – tai kenties välillä vain päristellä pitkin katsojan näköä.
Ongelmat nousevat myös yksittäisten hahmojen kasvutarinoissa, joiden suurimmiksi esteiksi astuvat hieman yllättäen näyttelijät itse. Ensimmäisestä osasta tutut Chloë Grace Moretz ja Aaron Johnson astuvat Hit-Girlinä ja Kick-Assina etuoikeutetusti valokeilaan. Molemmille hahmoille kirjoitetut tarinankaaret ovat oikeastaan varsin kelvolliset, mutta kaksikon tulkinnat eivät välitä minkäänlaista tunnetta katsomoon saakka. Varsinkin Moretz tuntuu suorastaan vaivaantuneelta omien tunteellisempien kohtausten aikana. Koska niin Moretz kuin Johnson ovat osoittaneet lahjansa jo lukuisissa elokuvissa, voi syyn melko huoletta vierittää Wadlow’n puutteellisten näyttelijänohjaustaitojen niskoille.
Kick-Ass 2 ei yllä edeltäjänsä tasolle. Kerronnaltaan elokuva jää epätasaiseksi ja rönsyileväksi sekasikiöksi, joka toimii parhaimmillaan silloin, kun näyttelijät pysyvät hiljaa ja antavat nyrkkien ja rokin puhua. Muutoin rainan liiallinen itsetietoisuus, eritehuumori ja sieluton dramaturgia jättää kylmäksi.