Millerit

Saanko esitellä Millerit. Nelihenkinen rehti amerikkalainen perhe, jonka matka-autoloma Meksikoon muuttuu toiminnan ja vaarojen täytteiseksi seikkailuksi. Asiaan saattaa vaikuttaa tosin se, etteivät he ole oikeasti perhe. Isää esittävä David (Jason Sudeikis) on huumediileri, äitikopio (Jennifer Aniston) tienaa tulonsa stripparina, tyttäreksi on napattu koditon (Emma Roberts) ja poika (Will Poulter) on muuten vain toivoton tapaus. Myös sillä autoon lastatulla parin tonnin marihuanamäärällä voi olla jotain tekemistä nelikon kohtaamiin ongelmiin.

Reikäpäisen Boltsit pelissä ohjannut Rawson Marshall Thurber tuo saman kreisiyden myös uusimpaan elokuvaansa Millerit. Tieleffan perinteitä kunnioitetaan perin kliseisessä rungossa, jonka kasvualustaksi on kuitenkin valittu viimeaikaisten räävittömien komedioiden rehevöittämät mannut. Yhdistelmä on yllättävän toimiva pläjäys hurttia huumoria, joka nostaa elokuvan keskivertotekelettä hivenen korkeammalle ja siten viimeaikaisen komediatarjonnan huipulle – syytön minä genren heikkoon tarjontaan olen.

Keskiössä ovat luonnollisesti elokuvalle nimen antavat Millerit, joiden kautta käsikirjoittajanelikko Bob Fisher, Steve Faber, Sean Anders ja John Morris tarkastelevat perhearvoja ja pilailevat sen kustannuksella. Suurempi rakennekaari alkuun eripuraisista yksilöistä, jotka kasvavat lopulta yhteen, ei poikkea genrehutusta mitenkään, mutta näihin yksittäisiin kohtauksiin kirjoitettu asetelma ja dialogi toimivat, jos ei nyt ihan kokoaikaa, niin ainakin suurimman osan ajasta. Todellisia vatsalihasten reväyttäjiä on onnistuttu ujuttamaan muutamia, mikä tuntuu nykypäivänä jo oikealta harvinaisuudelta, eikä varsinaisia rimanalituksia ole pilaamassa tasaisen varmaa elokuvakokemusta.

Pääosanelikko hoitaa leiviskänsä onnistunein vedoin ja toisiensa lahjoihin tukeutuen. Sudeikis on pitkälti oma itsensä suulaana piikittelijänä, mutta miehelle tämä sallittakoon, kun valtaosa rainan hauskuutuksista nojaa hänen taitojensa varaan. Jennifer Aniston jatkaa revittelyvaihettaan onnistuneella strippari-kotiäitiroolillaan, joka syöpynee monien mieskatsojien verkkokalvolle viimeistään turhassa mutta täysin odotetussa strippauskohtauksessa – ja tekijät tiedostavat tämän murtamalla hetkellisesti neljännen seinän. Poulter ja Roberts valeperheen lapsina tuovat oman lisänsä huumoriin, ja vaikka kaksikko ei itsessään täkyjä yhteiseen pottiin tuokaan, ovat he kriittisessä asemassa ydinperhearvojen naljailuun nojautuvissa kohtauksissa.

Millerit yllättää perinteisestä genreasetelmastaan huolimatta tuomalla genreen keskivertoa onnistuneemman komedian. Räävitön huumori ja perhearvoille naljailu tarjoavat tasaisen virran ihan toimivaa läppää, eikä todellisilta täysosumiltakaan voida välttyä.