Leijonasydän

Uusnatseista kertova elokuva, jossa kaljupää ihastuu tummaihoisen pojan vaaleaveriseen äitiin, ei ensi kuulemalta kuulosta kovin otolliselta pohjalta uskottavalle draamalle. Siksi onkin kovin ironista, että Dome Karukosken uutukaisohjauksessa Leijonasydän nimenomaan ennakkoluulot kokevat kaikkein suurimman kolahduksen, sillä juuri uskottavuus nousee elokuvan suurimmaksi voimavaraksi, jonka rinnalla sykkivät myös lämpimät ja valoisat teemat rakkaudesta ja veljeydestä.

Aleksi Bardyn rustaama käsikirjoitus käsittelee aihetta lempeällä ja humoristisella otteella mutta ei kaihda myöskään spektrin toista ääripäätä. Elokuvan lukuisat hahmot – ihonväristä riippumatta – ovat upeasti kirjoitettuja kohtaloita, joiden motiivit ovat johdonmukaiset ja aidot. Uusnatsien kirjavaan kokoonpanoon kuuluu myös sitä kohuttua ääriainesta, mutta näidenkin yksilöiden syyt ovat ihailtavan moninaiset ja uskottavat; omien kuvitelmien ja realiteetin ristiriidat, huoli suomalaisesta taloudesta, tai yksinkertaisesti yhteishengestä syntyvä veljeys. Jopa satunnaisten väkivaltatekojen taustalle luodaan aina jokin pohja.

Hahmot nousevatkin Leijonasydämen eturintamaan. Peter Franzénin päähenkilö on älynlahjoiltaan hivenen kömpelö mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen kunnian mies, jonka näyttelijä onnistuu taiteilemaan upein elein kiinnostavaksi karaktääriksi. Useimmiten vastaavanlaiset hahmot toimivat elokuvien kannalta vain puoliksi, mutta tässä tapauksessa Franzén ja Bardy luovat henkilön, joka on aivan yhtä uskottava tummaihoisen pojan isäpuolena kuin neonatsien johtajana. Ensikertalainen Yusufa Sidibeh tuo pikkupoika Rhamadhanin rooliinsa kosolti energiaa, pelkoa ja uskallusta. Kaksikon väliset kohtaukset ovatkin useimmiten vuoronperään hupaisia ja tunteikkaita, ja heidän hahmokaaret kehittyvät luonnollisesti tapahtumien edetessä.

Sivuosissa Laura Birn jää hivenen heitteille elokuvan alun jälkeen, sillä haetun dramaturgian kannalta rooli jää lopulta kovin yhdentekeväksi. Jasper Pääkkösen tulkitsema Harri ottaa sen sijaan vahvan sijan kerronnassa heti Birnin poistuttua ruudulta. Franzénin Teppoon nähden velipoika Harri edustaa nimenomaan sitä peljättyä ääriainesta, mutta yksipuolisen vihanlietsonnan sijaan hahmon sisusta repii oman kyvyttömyyden lisäksi paitsi veren myös aatteen tuoma veljeys. Ilmiömäiseen esityksen antaa myös Jani Toivola Rhamadhanin isänä, jonka ylpeys ja sen synnyttämä uho muistuttavat, etteivät asiat ole aina niin mustavalkoisia kuin voisi olettaa.

Yleisellä tasolla Leijonasydän ei välttämättä lähde luovimaan teemojansa kovin syvältä, mutta ennakkoluulot, veljeys ja monitasoinen rakkaus muodostavat siitä huolimatta kerrontaa hyvin tukevan kolmikon. Elokuva pysyykin ennen kaikkea ohjaajalle hyvin tyypillisenä, inhimillisenä teoksena, jossa suuret teemat ovat kyllä läsnä, mutta niitä tärkeämmäksi nousevat ruudulle marssitetut henkilöt. Sellaisenaan se onkin suoraa jatkumoa Karukosken hyväntuulen elokuville kuten Tyttö sinä olet tähti ja Kielletty hedelmä.

Leijonasydän on suomalaista elokuvaa parhaimmillaan. Ennakkoluulot murtavan ulkokuoren alla sykkii inhimillinen ja viihdyttävä sydän, jonka lämpö hohkaa erinomaisesta käsikirjoituksesta aina upeisiin näyttelijäsuorituksiin saakka.