ARVOSANA
MEDIA
Koomikko Louis C.K. jatkaa vuotuisen julkaisutahdin ylläpitämistä HBO-kanavalle tuottamalla stand up -esityksellään, Louis C.K.: Oh My God. Helmikuussa 2013 Arizonan Phoenixin legendaarisessa Celebrity Theatre -teatterissa kuvattu tallenne vie kolminkertaisen Emmy-voittajan 2700-päisen yleisön ympäröimäksi ja tarjoaa miestä seuranneille faneille unohtumattomia sketsejä ikääntymisestä, kaksinaismoraalista – ja tisseistä.
Louis C.K. tuo viimeisimpään HBO-erikoisjaksoonsa saman kattauksen kuin kaikkiin edellisiinkin stand up -tallenteisiinsa: uusiutuvuuden. Edesmenneen esikuvansa George Carlinin tavoin C.K. pudottaa vuoden välein koko materiaalinsa ja aloittaa joka kerta täysin puhtaalta pöydältä. Kyseinen proseduuri on monien koomikkolegendojenkin keskuudessa äärimmäisen pelottava veto, jonka vuosittainen toteuttaminen on todiste C.K:n todellisista kyvyistä.
Oh My God kulkee vitsien osalta päällisin puolin tutuilla poluilla. Aiheet luodaan koomikon omasta elämästä sekä ympäristön tarkkaavaisista havainnoista, jotka kulkevat usein hyvän maun häilyvällä rajalla. C.K:n miltei 30-vuotisen uran aikana harjaantunut taito käsitellä niin vaikeita kuin härskejäkin asioita näkyy ennen kaikkea miehen taidossa johdatella katsojat kuin vaivihkaa nauraen epämukavuusalueelle. Naurun kohde ja rajan ylitys realisoituvat useimmiten vasta, kun on jo liian myöhäistä: katsojan taputtaessa ja nauraessa luodulle asiayhteydelle. Mahdollisesti syntyvän paheksunnan C.K. kääntää kohti paheksujaa yhtä nopeasti kuin alun perin johdattikin tämän kyseiseen tilanteeseen.
Miehen jutuille on tosin vaikea olla vihainen. Samainen kerronnantaituruus näkyy myös Louis C.K:n olemuksessa. Hän on rento ja ystävällinen: kasvoilla paistava hymy rikkoo aiheiden vakavuuden. Lisäksi hän pistää itsensä yhtä alttiiksi nauruille kuin kuvattavan kohteensakin. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että hänen huomionsa ovat useimmiten totuuksia. Niistä ei vain kehdata puhua ääneen.
Oh My God jakautuu oikeastaan kahteen osaan. Alun ikääntymistä käsittelevät aiheet ovat taattua C.K:ta, mutta ilman purkautuvaa vihaa. 45-vuotias koomikko onkin ikääntyessään karistanut osan – ja huom. vain osan – siitä äkäisyydestä, jolla mies loi suurempaa mainetta kertoessaan hersyvin esimerkein kahta tytärtään kohtaan tuntemastaan viha(-rakkaus)suhteestaan. Tilalle on tullut jopa zenmäisyyttä lähentelevä tietoisuus oman iän tuomista rajoista mutta myös nautinnoista, joiden ympärille mies rakentaa muutaman loistavan havainnon.
Setin ensimmäinen puolisko onkin hyvin kilttiä elämänviisautta, johon lukeutuu kyllä kotimaista termistöä lainatakseni aimo annos savolaista piruilua kanssaihmistä kohtaan. Louis C.K. on kuitenkin selkeästi muuttunut ihmisenä, tullut onnellisemmaksi, johon hänellä on jopa syy: avioero, ihmisen paras elämänvaihe.
Meno muuttuu ikävaiheen jälkeen tosin likemmäksi koomikon aiempaa tuotantoa ja siirtyy persoonalliselta tasolta yleisemmälle tasolle. Kuvaan astuu kaksinaismoraali, teema, joka toistuu C.K:n sketseissä useasti. Sen avulla koomikko tallaa useasti paitsi hyvän maun tuolle puolen, mutta esittää myös äärimmäisen onnistuneita havaintoja ihmisten ristiriitaisesta käyttäytymisestä.
Viimeinen puolisko ottaakin vauhtinsa auton ratissa syntyvästä irrationaalisesta vihasta, jonka Louis siirtää sellaisenaan kasvokkaiseen kohtaamiseen hulvattomin tuloksin. Tästä siirrytään luontevasti hyvin synkille urille. Miehen kestosuosikkiaihe, vanhemman tuntema ristiriita omaa lasta kohtaan, saa makaaberin esimerkin, kun koomikko visioi maailman, jossa murhia ei olisi kielletty laissa. C.K. taituroi mestarillisesti vaikean aiheen läpi, pitäen katsojat naurun partaalla, mutta todellinen niitti on vasta edessä.
Louis C.K. kiteyttää koko loppujakson teeman äärimmäisen vakuuttavaan päätössketsiin, jossa hän vie katsojat taidokkaasti läpi kiistanalaisten aiheiden, esittäen niiden näkyvän, ideaalin pinnan lisäksi myös näiden äänettömän varjopuolen. Lopputulos on uskomattoman upeasti rakennettu osio, jossa sanoman ydin ja Louis C.K:n komiikan taju luovat välittömän klassikon, jonka nerokkuus ei rajoitu ainoastaan sketsin kolmeen esimerkkiin, vaan yltää paljon pidemmälle meidän kulttuuriin, ajatteluun ja elämäntapaamme.
Louis C.K.: Oh My God ei yllä räväkkyydessään ja siten hauskuudessaan miehen aiemman tuotannon tasolle mutta herättää sitäkin enemmän ajattelemaan. Harkiten rakennetut sketsit paljastavatkin asioiden toisen – usein tiedostamattoman – puolen, jonka kautta koomikko rikkoo paitsi hyvän maun rajoja ja saa siten nauramaan, mutta jättää ajatuksen myös kytemään pitkälle show’n päättymisen jälkeen. Ja juuri tämä on se piirre, jonka seurauksena koomikkolegendat kuten Richard Pryor, George Carlin, Bill Hicks sekä ennen pitkään myös Louis C.K. jäävät elämään historiaan.