Playtime

Vuonna 1967 ilmestynyt Playtime jatkaa Jacques Tatin satiirinomaista yhteiskunnan tutkiskelua. Tällä kertaa herran kohteeksi joutuvat arkkitehtuuri ja teknologia, joiden melskeessä nähdään jälleen tuttu Mr. Hulot -hahmo. Pariisin vilskeeseen tempautuva herrasmies puikkelehtiikin läpi lasipalatsien, tavaratalojen ja uutuudenkarhean ravintolan perässään niin itse aiheutettuja kuin väärinymmärryksen kautta syntyneitä hassuuksia.

Tatin ja Jacques Lagrangen käsikirjoittama elokuva ei ohjaajalle tuttuun tapaan sisällä erityistä juonta, vaan se käsittelee aiheitaan ikään kuin satunnaisten kohtaamisten kautta. Varta vasten elokuvaa varten suunnitellut, Tativilleksi ristityt lavasteet toimivatkin näyttämönä tekijänsä suurelle visiolle, jossa tarkkaillaan ilkikurisen lempeästi aikakautensa viimeisimpiä saavutuksia. Vaikka vuosikymmenet ovat päivittäneet laitteet ja suunnitelmat 2000-luvun katsojalle uuteen uskoon, onnistuu Playtime heijastelemaan myös nykypäivän paikoin hullunkurisiksi yltäviä ilmiöitä.

Kohteittensa sekaan ohjaaja sukeltaa jälleen mestarillista visuaalisuuttaan hyödyntäen. Valtavat lasirakennukset ja ikkunoiden varaan rakennettu sisustusestetiikka asetetaan naurunalaisiksi yksinkertaisilla sketseillä, joissa heijastukset johdattelevat hakijansa harhaan ja naapurien kodinsisäiset iltapuuhat näkyvät koko kadulle. Yhtäältä osansa saavat viimeisimmät teknologiset vempaimet, joiden hankalakäyttöisyyttä ja tarpeettomuutta ohjaaja jalostaa edellisestä Enoni on toista maata -elokuvasta entisestään.

Kaikki huipentuu kolmen vartin mittaiseen ravintolakohtaukseen, jossa juuri avattu yökerho kärsii keskeneräisestä ja osin täysin toimimattomasta arkkitehtuurista. Päätösjakso edustaakin Playtimen riemukkainta antia seuratessaan tarjoilijoiden törttöilyä ja alati kaoottisemmaksi muuttuvaa menoa, josta asiakkaat ottavat kuitenkin kaiken hauskuuden irti. Hullunkurinen miljöö jatkuu vielä nerokkaaseen ja touhun kruunaavaan päätökseen, jossa Tati rytmittää tuiki normaalin kaupungin tohinan osana huvipuistomaista kokemusta.

Tarkkaavaisista ja sinänsä huvittavista huomioistaan huolimatta Playtime vakuuttaa kuitenkin enemmän ulkoisilla kuin sen humoristisilla anneillaan. Pikkutarkasti suunnitellut sketsit ja lavasteet ovat häkellyttävää seurattavaa, mutta kohtaukset itsessään eivät onnistu irrottamaan meheviä nauruja kuin harvakseltaan. Toisaalta tunnelma säilyy läpi elokuvan mukavantuulisena ja rentona, aivan kuten Tatin aiemmissakin ohjaustöissä.

Playtime jatkaa ohjaajansa visuaalisuuteen pohjautuvan ilottelun ja satiirin parissa. Vaikka yksittäiset sketsit eivät välttämättä naurata enää entiseen tapaan, niin näiden suunnitteluun nähty vaiva ja niiden mestarillinen toteutus jaksavat edelleen ällistyttää.