Mielensäpahoittaja

Dome Karukoski tuo paikallislehtien yleisönosastolla aloittaneen ja sittemmin radion sekä kirjat valloittaneen suosikkihahmo Mielensäpahoittajan eläviin kuviin. Nykymaailmaa puolen vuosisadan takaisesta näkövinkkelistä tarkasteleva vanha jäärä saapuu valkokankaalle samannimisessä rainassa, jonka pääosassa nähdään hahmon radioäänenäkin kuultu Antti Litja.

Kaksi maailmaa kohtaavat, kun jalkansa telova Mielensäpahoittaja joutuu matkaamaan Helsinkiin lääkäriin. Yösijan tarjoaa miehen oma poika, joka luistaa velvollisuuksistaan verukkeen voimin ja jättää vaimonsa (Mari Perankoski) kestittämään appeansa. Eikä mielipahalta säästy kukaan – ei edes katsoja.

Mielensäpahoittajan käsikirjoituksen takana seisoo Karukosken lisäksi hahmon luonut Tuomas Kyrö. Kaksikko siirtää hahmon ja kerronnan lähes sellaisenaan myös elokuvamuottiin, mikä tarkoittaa Litjan lähes yhtäjaksoista kommentaaria asioista, jotka olivat ennen paremmin tai aiheuttivat mielipahaa. Silmät sulkiessa kokemus muistuttaa oikeastaan melkein kuin äänikirjan kuuntelua, mikä ei tässä tapauksessa ole kehu; Mielensäpahoittaja nojaa liiaksi alkuperäislähteeseen sen sijaan, että lähtisi luovimaan siitä formaatille ominaisempaa tulkintaa.

Visuaalinen anti ei tarjoa liioin mitään elokuvalle, vaikka silmänsä onnistuisikin pitämään auki. Ohjaaja panostaa nimenomaan päähenkilönsä ääneen ja tyytyy vain myötäilemään kerrottua kierrättämällä ruudulla kohtaukseen sopivia kuvia. Toki juonessa seurataan Mielensäpahoittajan sopeutumista uudenlaisiin oloihin, mikä tuo rakenteeseen jonkinlaista koherenttiutta, mutta silti valtaosa elokuvan tapahtumista on lähinnä yhden tai useamman lohkaisun ympärille rakennettuja visualisointeja, jotka jäävät toisistaan irrallisiksi.

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö hahmon ajatusmaailman kautta toisinaan paljastuisi ihan asiallisia huomioita nykymaailman menosta. Kyrölle tuttuun tapaan monet lohkaisut ovat vielä varsin realistishumoristiseen sävyyn kirjoitettu, ja roolinsa erinomaisesti haltuun ottavat näyttelijät antavat kohtauksille niiden tarvitseman nosteen. Todellisten onnistumisten väli jää kuitenkin liian harvaksi, eikä muu elokuva jaksa kannatella näiden väliin jäävää tyhjäkäyntiä.

Mielensäpahoittaja muistuttaa valkokangassovituksenakin enemmän äänikirjaa kuin kunnollista elokuvaa. Visuaalinen tarjonta ei tuo kerrontaan mitään konkreettista lisää, eikä juoni itsessään toimi kuin verukkeena antaa jonkinlaista kuvaa Kyrön lohkaisuille.