Moonfall

Suurten efektielokuvien maestro Roland Emmerich ei ole suotta poikennut uraltaan. Saksalaisohjaajan mieltymys tuhota Maa ja sen asukkaat kaikilla mahdollisilla eri tavoilla on tuottanut hedelmää jo vuodesta 1996 lähtien, eikä ohjaajan uusi Moonfall poikkea kuvioista. Tällä kertaa maailmanlaajuinen katastrofi siintää Kuun tippuessa kirjaimellisesti taivaalta, mutta aivan perinteistä genre-elokuvaa odottavat saavat yllättyä. Se ei toki tee elokuvasta juuri sen parempaa.

Moonfall on nimittäin rehellisesti sanottuna aivan surkea elokuva lähes kaikilla määreillä mitattuna, mutta sen vilpitön hupsuus tekee siitä sentään harmittoman katseltavan. Se ei tosin paljoa lohduta.

Kun mysteerinen entiteetti iskee Kuun pois kiertoradaltaan kohti Maata – ketään ei tunnu kiinnostavan. Salaliittoteoreetikko KC Houseman (John Bradley) on toista maata uskoen kiertolaisemme menettävän tasaisesti korkeuttaan, iskeytyvän Maahan ja olevan kaiken lisäksi megastruktuuri. Kahteen ensimmäiseen uskoo myös NASA:n häpäisty entinen astronautti Brian Harper (Patrick Wilson), joka lyöttäytyy eksentrisen Housemanin kanssa pyrkiessään saada ilmailu- ja avaruushallintoviraston uskomaan tarinaansa.

Ja jottei touhu menisi aivan pelkäksi scifistelyksi, mukana on tietenkin salailevia hallituksia, kourallinen epäonnistuneita parisuhteita sekä roppakaupalla perhedraamaa, jossa vaimo/lapsi/äiti/joku muu yrittää selvitä elossa maailmanlopun rytistäessä niskaan.

Toistaiseksi kasassa on varsin perinteiset ainekset viihdyttävään katastrofielokuvaan, mutta Moonfallin kohdalla raaka-aineista riittäisi sisältöä melkein kolmeksi leffaksi. Siltikään kerronnassa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä, kun hommat etenevät paradoksaalisesti samaan aikaan liian hitaasti ja nopeasti. Lie taustalla vain surkea käsikirjoitus (Emmerich, Harald Kloser ja Spenser Cohen) tai elokuvantekoa vaikeuttaneet korona-ajan haasteet, lopputulos on silti epätasainen, leikkaukseltaan kummallinen ja tunnelmaltaan ristiriitainen kokemus.

Ison budjetin katastrofielokuvaksi Moonfall on yllättävän pliisu, eikä se johdu suinkaan dollareiden puutteesta. Valkokankaalla rytisee paikoin näyttäviä efektejä, mutta varsinaisten kohtausten toteutuminen ontuu pahasti. Virheet on tehty pääosin leikkauspöydällä, sillä niin emotionaalisista hetkistä hahmojen välillä kuin taivaan täyttyessä kuupölystä tilanteista uupuu tyystin dramatiikka. Ja katastrofielokuvan ollessa kyseessä se on jo pienoinen saavutus. Kohtauksiin ei ole onnistuttu tuomaan minkäänlaista jännitettä, vaan asiat ilmaantuvat ja ovat ohi ilman sen kummempaa kerronnallista lankaa näiden tueksi. Tämä saa niin hahmot kuin katastrofin tuntumaan yhdentekeviltä.

Elokuvan ainoa pelastava tekijä on sen typeryydessä. Moonfallia on lähes mahdoton ottaa tosissaan, eikä sitä sellaiseksi ole todennäköisesti tarkoitettukaan. Silti kehittäjät olisivat voineet nojata vielä entisestään omaan hölmöyteensä ja viedä rainan tosissaan b-luokan poppariviihteeksi. Nyt toinen jalka pidetään kaiken varalta visusti oven välissä, mikä latistaa suotta tunnelmaa. Kieli rehdisti poskessa ja täysin hullunkurisena parodiana tässä olisi voinut olla jopa ainesta johonkin. Vaan totta puhuakseni ei tätä elokuvaa olisi pelkästään sillä pelastettu.

Visuaalista silmäkarkkia odottaville Moonfall tarjoaa varsin vakuuttavaa tuhoa, mutta näiden toteutus jättää silti lähinnä nälkäiseksi. Yksittäisistä kohtauksista uupuu tosiaan jännite, eikä maailmanlopun tunteesta ole tietoakaan. Efekteillä ei myöskään herkutella kunnolla, vaan ne tuntuvat palvelevan pikemminkin keinoina viedä hahmot pisteestä seuraavaan. Muutamat kohtaukset ovat visuaalisesti hyvin näyttäviä, mikä aiheuttaa lähinnä harmitusta, ettei niitä ole hyödynnetty sen enempää.

Moonfall on kaikilta osin surkea katastrofielokuva, jonka ainoa pelastava tekijä on sen oma typeryys. Se ei silti tee elokuvasta juuri sen parempaa, mutta estää katsojaa kuitenkin toivomasta oikeaa maailmanloppua kärsimysnäytelmän päättämiseksi.