Nuija ja tosinuija kaks

Nuijaakin tosinuijempi töhökaksikko Harry (Jeff Daniels) ja Lloyd (Jim Carrey) saapuvat parin vuosikymmenen jälkeen takaisin valkokankaalle. Ohjaajaveljesten Peter ja Bobby Farrellyn luomat rakastetut idiootit seuraavat tuoreimmassa seikkailussaan alkuperäisteoksen jäljissä, kun kaverukset matkaavat poikki mantereen löytääkseen Harryn kauan kadoksissa olleen tyttären vain kysyäkseen tältä isälleen munuaista.

Tutun kaavan ympärille rakennettu Nuija ja tosinuija kaks ei edes pyri keksimään pyörää uudestaan. Kuusihenkiseksi paisunut käsikirjoitustiimi lainaa surutta lähes kaiken ensimmäisestä osasta, eivätkä edes viitsi yrittää peitellä tekojaan. Jälleen matkataan autolla, kiusataan kuolemaksi asti perään lähetettyä ammattitappajaa, tapetaan sokean naapurin linnut ja fantasioidaan autoeroottisesti määränpäässä odottavasta tytöstä. Sivunäyttelijät on toki vaihdettu tuoreempiin, mutta hahmot itsessään pysyvät samoina.

Ongelmaa ei välttämättä olisi, jos toisinto vain toimisi nykypäivänä. Valitettavasti ensimmäisestä osasta tutut vilpittömät tyhmyrit ovat vain kadonneet parin vuosikymmenen aikana ja heidän tilalle on napattu huomattavasti ilkeämielisemmät kaksoisolennot. Vitsit eivät tapahdu enää päähenkilöiden kustannuksella, vaan toisten. Etualalle nousevatkin rasistiset, seksistiset ja puhtaasti fyysiset heitot, jotka eivät kuulu hahmojen olemukseen, eivätkä ne myöskään ole järin onnistuneita millään mittapuulla mitattuina.

Lopputuloksena syntyy väsynyt kierrätys, joka kannattelee itseään puhtaasti nostalgian voimin. Carrey ja Daniels palaavat vuosikymmenten jälkeen rooleihinsa yllättävän saumattomasti, vaikka toisinaan kaksikko vetää kohtaukset vähän liian korkealentoisesti. Näyttelijät ovat tosin selkeästi onnessaan päästessään jälleen hahmojensa pariin, mutta heidän kannaltaan olisi toivonut, että käsikirjoituksesta olisi ollut edes johonkin. Kun jatko-osassa ei ruodita sen enempää hahmojen taustoja kuin toimivaa huumoriakaan, ei kokemus ole lopulta järin mieleenpainuva. 

Nuija ja tosinuija kaks tuo kahden vuosikymmenen takaisen tohelokaksikon jälleen valkokankaalle vain pilatakseen nekin hyvät nuoruusmuistot. Samojen vitsien, hahmojen ja kohtausten kierrätyksen sietäisi vielä jotenkin, mutta hahmojen muuttaminen viattomista hölmöistä ilkeämielisiksi tolloiksi on asia erikseen.