Avatar: Fire and Ash

Mestariohjaaja James Cameronin viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat menneet miljardihitti Avatarin maailmassa. Vuonna 1997 julkaistun Titanicin jälkeen ohjaaja on keskittynyt lähes yksinomaan omaan scifi-universumiinsa, joka on vietellyt Cameronin lisäksi myös katsojat puolelleen. Silti Avatar-sarjan kulttuurillinen jalanjälki on jäänyt yllättävän pieneksi, vaikka elokuvat ovat olleet valtavia kassamenestyksiä.

Elokuvasarjan edellisen osan, Avatar: The Way of Waterin, kohdalla tuotantoa hankaloittivat riittämätön teknologia ja maailmanlaajuinen pandemia, minkä myötä jatko-osan julkaisu viivästyi vuoteen 2023. Kolmas osa saatiin ihmisten ilmoille sentään vähän siedettävämmällä tahdilla vain parin vuoden viiveellä, mutta uusin Avatar: Fire and Ash osoittaa, ettei ohjaajalle ole todellakaan enää sanottavaa sarjallaan.

Toisaalta kun luot yli 5,2 miljardia dollaria tuottavan sarjan pelkästään kahdella elokuvalla, onko sanomalle tuolloin enää edes tarvetta.

Avatar: Fire and Ash jatkuu miltei suoraan edellisen osan tapahtumista. Jake Sullyn (Sam Worthington) johtaman na’vien sota ihmisiä vastaan päättyi traagiseen voittoon, jonka seuraamuksista kärsii nyt koko perhe. Samaan aikaan ilmeisen kuolematon Quatritch (Stephen Lang) on kykenemätön jättämään Jakea rauhaan, joten tämä etsii uusia liittolaisia oman kostoretkensä polttoaineeksi.

Laajempana teemana uusimmassa osassa käsitellään uskonkriisiä, jonka parissa taistelevat muodossa tai toisessa miltei jokainen elokuvan päähahmoista. Sullyn perheen sisällä oman lapsen kuolema on särkenyt idyllisen elon, kun viha ja katkeruus pääsevät valloilleen ja heijastuu näiden omiin lapsiin. Heistä Kiri (Sigourney Weaver) potee puolestaan todellista uskonkriisiä yrittäessään saada yhteyttä äitimaa Eywaan epäonnisin tuloksin, kun taas aggressiivisen uuden na’vi-kulttuurin johtaja Varang (Oona Chaplin) edustaa Eywan kokonaan hylännyttä suuntausta. Jopa Quaritchilla on omat taistelunsa na’vi-ruumiinsa kanssa, vaan hänen roolinsa elokuvassa on edelleen olla se ilkeä pakansekoittaja kerronnalle.

Pienistä temaattisista lisäyksistä huolimatta Fire and Ash on juonellisesti silti lähes häpeilemättömän suora kopio edellisestä The Way of Waterista, joka jo itsessään toisti monilta osin alkuperäisen Avatarin kaarta. Toisen ja kolmannen elokuvan yhtäläisyyksiä on kuitenkin vaikeampi karistaa, sillä niin juonenkäänteet, hahmot kuin dramatiikka ovat paikoin lähes kohtaus kohtaukselta keskenään identtisiä. Edellisessä osassa esitelty vesi ja vedenalainen elämä ovat edelleen elementtinä kaiken keskiössä.

Avatar: Fire and Ash jatkaa samalla ohjaajan ja elokuvasarjan ympäristöystävällistä sanomaa, joskin tällä kertaa tätä valetaan tismalleen samoilla elementeillä kuin edellisessä elokuvassa. Juoni pyörii näin jälleen Pandora-planeetan valaankaltaisten tulkunien ympärillä, joiden arvokasta nestettä ihmiset yrittävät riistää itselleen. Ja luonnon kanssa yhdessä elävät na’vit luonnollisesti lähtevät tätä riistoa vastaan sotimaan.

Vaikka kaikki tuntuu jo moneen kertaan nähdyltä, Avatar: Fire and Ash onnistuu silti viihdyttämään riittävän hyvin elokuvan massiivisesta reilun kolmen tunnin kestosta huolimatta. Tätä edesauttaa Cameronin uskallus jättää oma lempilapsi taustalle, minkä seurauksena Fire and Ash ei tunnu edellisen lailla dokumenttina ohjaajan rakastaman maailman esittelylle, vaan aidolta elokuvalta. Ei tosin mitenkään erikoiselta sellaiselta, mutta kerronnallisesti silti edes elokuvalta.

Käsikirjoituksesta vastaavat Cameron, Rick Jaffa ja Amanda Silver tietävät kyllä, kuinka manipuloida katsojan tunteita kohtausten sisällä, mutta hahmoja he eivät osaa vieläkään kirjoittaa. Siten Avatarissa nähdään edelleen emotionaalisesti latautuneita kohtauksia, jotka eivät kuitenkaan resonoi riittävästi ohueksi jäävien hahmojen vuoksi. Elokuvasta ja eritoten hahmoista puuttuu se tarvittava syvyys, että näkemäänsä jaksaisi arvostaa pintaa pidemmälle. 

Vaan visuaalisesti kyseessä on jälleen ensiluokkaisesti toteutettu efektituotanto, jonka uutuudenviehätys on ennättänyt tosin karista kolmanteen osaan päästessä. Silti Pandoran monet ihmeellisyydet ovat hulppeaa nähtävää ja erinomaisesti tehtyjä, joten fiktiiviseen maailmaan rakastuneet pääsevät jälleen sukeltamaan sen salaisuuksiin reiluksi kolmeksi tunniksi. Sama koskee myös näyttävää toimintaa, jota käydään maalla, merillä ja ilmassa, mutta jotka eivät enää tarjoa oikein mitään, mitä edellisissä osissa ei oltaisi jo nähty.

Avatar: Ash and Fire toisintaa nyt jo miltei häpeilemättömästi kaikkea aiemmissa osissa nähtyä, eikä Cameronilla tunnu enää löytyvän sanottavaa luomansa maailman kätköistä. Teknisesti kyseessä on toki edelleen näyttävä ja viimeistä huippua edustava viihdetuotanto, joka nojaa tyystin sen miljardeja dollareita maksaneeseen tuotantoon. Silti Cameronin toivoisi luopuvan miehen viimeiset kaksi vuosikymmentä kaapanneesta rakkaudestaan ja siirtävän saman luovuuden vimmansa johonkin uuteen tuotokseen.

Vaan näin tuskin tapahtuu, jos ja kun kassakoneet kilisevät samaan tahtiin kuin kahden edellisen Avatar-elokuvan kanssa.