Paddington

Michael Bondin luoman karhuherra Paddingtonin esikoismatka valkokankaalle sujuu varsin leppoisissa merkeissä. Paul Kingin ohjaustyö siirtää suositun lastenkirjahahmon oikeiden näyttelijöiden keskelle Paddingtoniksi ristityssä elokuvassa, jossa punaiseen lakkiinsa sonnustautunut karvaturri matkaa maanjäristyksen jäljiltä Perun perukoilta Lontoon metropoliittisempaan sivistykseen ja Brownin perheen syleilyyn.

Nallen valkokangasdebyytin seikkailuista vastaa Kingin ohella Hamish McColl, jonka kynäilyhistoria Mr. Bean - ja Johnny English -hahmojen kanssa näkyy myös Paddingtonin toilailuissa. Slapstick-huumorilla höystetty kerronta luottaa paljon lapsille suunnattuun kuvalliseen ja fyysiseen pelleilyyn, mutta pelkän päättömän meuhkaamisen sijaan komiikkaa ammentaa onnistuneesti tarpeita myös hieman varttuneemmalle väelle. Aikuisille suunnatut sanaleikit, huvittavat elokuvalainat sekä viattoman kevyt tunnelma ovatkin omiaan nostamaan Paddingtonin oivaksi koko perheen huvitteluksi.

Huumori luodaan kulttuurien – tai tässä yhteydessä varmaankin rotujen – välisistä eroista sekä persoonallisista hahmoista. Puhuvan karhun olemassaolo on Paddingtonin maailmassa tuiki luonnollinen asia, mikä tekee eri kohtaamisista sopivan absurdeja. Onnistuneesta dynamiikasta vastaavat myös erinomaiset näyttelijäkiinnitykset, joista Hugh Bonnevillen koomiset lahjat perheenisänä pääsevät todenteolla loistamaan. Valitettavasti Nicole Kidmanin pahisrooli eläintentäyttäjänä jää hieman latteaksi.

Laimea vastustaja ei onneksi haittaa liiaksi, sillä temaattisesti elokuva keskittyy nimenomaan Brownien ja Paddingtonin väliseen hitaasti syntyvään suhteeseen. Elokuvan onneksi viisihenkinen perhe kuvataan jo alusta lähtien varsin toimivaksi yksiköksi, jolloin hieman turhan tavanomainen premissi ei nouse niin räikeästi esille. Karhuherra auttaa toki edelleen tuomaan sijaisperheenjäsenensä entistä tiiviimmin yhteen, mutta itse kunkin uinuvat piirteet ovat jo alusta lähtien läsnä, eikä muutos tapahdu yllättäen tai siirappia tihkuten – marmeladi on sitten asia erikseen.

Viimeistelevä silaus karhuherran seikkailulle tuodaan visuaalisuuden kautta, joskin itse Paddingtonin sijaan huomio kiinnittyy nimenomaan elokuvan tekniseen puoleen. King luottaa nimittäin niin kerronnassaan kuin komiikassaan paljon formaatin kuvalliseen puoleen, ja sommitelmistaan lähtien mies vie tuotoksensa yhdessä kuvaaja Erik Wilsonin kanssa rohkeasti hieman omaperäisemmille poluille. Kohtausten taustalla elävät tapetit, nukkekotia hyödyntävät perhekollaasit sekä kuvan kanssa yhteen sointuvat sävellykset ovatkin monin paikoin kuin suoraan Wes Andersonin elokuvasaduista lainattuja. Upeat tehokeinot ovat omiaan herättämään myös Bondin taianomainen lastenkirja eloon. 

Paddington tuo lastenkirjoista tutun karhuherran onnistuneesti valkokankaalle koko perheelle sopivassa muodossa. Visuaalisesti häikäisevä, huumoriltaan toimiva ja tunnelmaltaan persoonallisessa kokemuksessa riittää katsottavaa niin perheen pienimmille kuin näiden vanhemmillekin.