Philomena

Brittiohjaaja Stephen Frears ottaa haltuunsa jälleen yhden tositapahtumiin perustuvan kohtalon ja kääntää sen lämminhenkiseksi draamaksi. Martin Sixsmithin The Lost Child of Philomena Lee -kirjaan perustuva Philomena kertoo ravistuttavan tarinan journalistin ja iäkkään rouvan yhteisestä reissusta, jonka tarkoituksena on selvittää naiselta vuosikymmeniä aiemmin väkisin viedyn esikoispojan kohtalo.

Steven Cooganin ja Jeff Popen käsikirjoitus lähtee tarkastelemaan aihetta tosin kahden päähenkilönsä välisen kemian kautta. Cooganin itsensä näyttelemä Sixsmith ja Judi Denchin tulkitsema Philomena ovat toistensa vastakohdat. Politiikan kylmästä ja selkään puukottavasta maailmasta lähtöisin oleva Sixsmith kohtaa nunnaluostarissa nuoruutensa viettäneestä Philomenasta toisenlaisen, viattomamman elämänkatsomuksen, mutta erilaisista lähtökohdista huolimatta kaksikko hitsaantuu eripurineenkin hyvin yhteen.

Kärjistettynä ääripäät edustavat pessimististä ja optimistista näkökulmaa, mutta onnekseen tekijät ovat vuolleet henkilöhahmoista hivenen syvällisempiä tuttavuuksia kuin keskiverto draamassa. Viha on läsnä molemmissa hahmoissa, mutta siinä missä toinen on antautunut sille ja muuttunut kyyniseksi, on toinen pyrkinyt antamaan anteeksi ja näkemään asioissa myös sen hyvän puolen. Anteeksianto ja uskomukset nousevatkin monen muun aiheen ohella tärkeään rooliin elokuvan aikana, mutta ennen kaikkea hahmot kasvavat uskottavasti heidän yhdessä viettämänsä reissun aikana.

Philomenan kantavana voimana ovatkin kaksikon väliset dialogit, jotka soljuvat vaivattomasti raskaista teemoista keveisiin ja ihastuttaviin höpötyksiin esimerkiksi viimeisimmän hömppänovellin sisällöstä. Aiheidensa lailla keskustelutuokiot välittävät myös laajan tunnekirjon katsojalle, mitä vahvistavat osaavien näyttelijöiden vahvat tulkinnat ja hyvin yhteen hitsautuva kemia.

Henkilökeskeisestä lähestymistavasta huolimatta Philomena sisältää kirjan tutkivan journalismin tapaan myös vakavamman pohjavireen. Nunnaluostarin lapsimyynti on jo ajatustasolla kovin puistattava, eikä Frears peittele sen kylmäävää maailmaa myöskään katsojalta. Toki ohjaaja välttelee liiallista syyttelyä ja alleviivaamista – mikä osaltaan tekee asiasta vain kahta karmivamman – ja käyttää tapauksen hyväkseen luodakseen onnistunutta dramaturgiaa. 

Philomena on lämminhenkinen mutta paikoin ravisuttava henkilödraama, joka yltää tunnekirjon molempiin päihin. Vakuuttavat näyttelijäsuoritukset kruunaavat kokonaisuuden.