Pilvikartasto

David Mitchellin palkittua tieteisromaania Pilvikartasto on pidetty mahdottomana kuvata sen erikoisen mutta kiitellyn kerrontaratkaisunsa vuoksi. Toisiaan täydentävät tarinat koherentiksi kokonaisuudeksi nivova romaani kääntyy tosin miltei vaivatta filmiadaptaatioksi, jossa Tom Tykwer, Andy Wachowski ja Lana Wachowski eivät edes yritä seurata kirjan vaikeasti jäljennettävissä olevaa tyyliä. Sen sijaan ohjaaja-käsikirjoittajat rikkovat tylysti rakenteen ja kutovat silpuista omanlaisensa vision alkuperäisteoksen visuaalisesta kerronnasta.

Niin romaani kuin elokuva kätkevät mielenkiintoisen kerrontaratkaisunsa alle pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisen tarinan, joka kohoaa osiansa suuremmaksi kokonaisuudeksi juuri erikoisen rakenteensa vuoksi. Pilvikartasto kuvaa kuuden eri aikakauteen sijoittuvan ihmiskohtalon kautta elämän kiertokulkua, toistuvuutta ja sitä, kuinka pienimmilläkin asioilla voi vaikuttaa paitsi omaan myös koko maailman kohtaloon. Suurista teemoista huolimatta elokuva on kuitenkin ennen kaikkea kertomus yksittäisistä ihmisistä, jotka jättävät jälkensä historiaan joko inhimillistä hyvyyttä edustaen tai sen julmuutta korostaen.

Wachowskien ja Tykwerin käsikirjoitusta voisi päällepäin luulla kauheaksi sillisalaatiksi. Juoni seuraa kuutta tarinaa rinnakkain ja leikkaa näiden välillä näennäisen summittaisesti siten, että kohtauksista saatetaan siirtyä kesken kaiken kokonaan toiseen aikaan ja paikkaan. Siirtymissä on silti alusta lähtien aistittavissa jokin yhteinen nimittäjä – vaikka sitä ei tietoisesti välttämättä huomaisikaan – mikä saa leikkaukset tuntumaan kaikesta huolimatta luonnollisilta. Kerronnan edetessä nämä yhtymäkohdat nousevat hiljalleen yhä selkeämmin esille, alkavat täydentää rinnakkaiskertomuksiansa ja kiteyttävät lopulta niin yksittäiset tarinat kuin suuremmatkin kuviot mestarillisesti toisiinsa. Kohtauksiin piilotettujen yksityiskohtien ja merkitysten määrä on viimein niin huikaiseva, ettei niitä voi yhdellä katsomiskerralla edes sisäistää.

Elokuvan toistuvuuden teemaa korostetaan hienosti näyttelijävalinnoissa – tai pikemmin heidän kierrätyksessä. Kunkin kuuden tarinan tulkitsevat pitkälti samat näyttelijät, mutta ainoastaan erilaisissa sukupuolen ja etnisten taustat ylittävissä rooleissa. Esimerkiksi Tom Hanks esittää 1800-luvulla tapahtuvassa jaksossa sivuroolissa lääkäriä, neljässä seuraavassa aikajanassa häntä hädin tuskin nähdään, ja viimeisessä epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuvassa osuudessa toista pääosaa. Siitä huolimatta hänen esittämillä hahmoilla on selkeä koko elokuvan kattava kasvukaari. Osalla näyttelijöistä, kuten Wachowskien luottokaiffari Hugo Weavingilla, kasvua ei puolestaan tapahdu tarkoituksellisesti lainkaan. Tämäkin on monen muun tapaan yhteydessä Pilvikartaston tematiikkaan.

Kerronnan rakenteellinen monimuotoisuus saa näyttävää tukea audiovisuaaliselta puolelta. Wachowskin sisarusten sarjakuvamainen estetiikka suodatetaan Tykwerin luottokuvaaja Frank Grieben ja John Tollin linssien lävitse upeiksi sommitelmiksi, jotka säväyttävyydestä huolimatta tukevat varsinaista tarinaa, eivätkä suinkaan riistä huomiota itseensä. Kuvallisessa annissa on kuitenkin varteenotettavan eepoksen tuntua, mikä sointuu harmonisesti elokuvan vuosisatoja kattavan juonen kanssa. Kauaskantoiseksi yltävät myös kauniit ja moninaiset sävellykset, joista vastaa niin ikään Tykwer kaverustensa Reinhold Heilin ja Johnny Klimekin perustaman Pale 3 -trion muodossa.

Pilvikartaston kuuden erillisen ja eri aikakauteen sijoittuvan tarinan kautta ihmiselon syklistä kulkua käsittelevä teos on pienten asioiden suuri ylistyslaulu, jonka omaperäinen sävelkulku taittuu nuotistomuutoksista huolimatta sujuvasti elokuvaformaattiin.