Rendel

Marvelin ja DC:n iskiessä viimein kultasuoneen omilla supersankarielokuvillaan, ovat markkinat sittemmin saturoituneet kymmenien viittasankarien omilla tuotannoilla jo kyllästymiseen saakka. Samaan joukkoon puskee jälleen yksi viritelmä, joskin tällä kertaa kyse on jokseenkin uniikista poikkeamasta; Jesse Haajan ohjaama Rendel on ensimmäinen supersankarielokuva kotomaastamme Suomesta.

Haajan jo nuorena luomaan hahmoon perustuva Rendel on hetkellisenä päähänpistona alkanut projekti, joka vuonna 2014 saadun yllättävän mediahuomion myötä kehkeytyi lopulta kokopitkäksi elokuvaksi. Monella tapaa Rendel on supersankarigenren oma Star Wreck, niin ikään amatööriprojektina liikkeelle lähtenyt (suomalaisessa mittakaavassa) suurtuotanto, jolla ei lopulta ole liioin hävettävää kansainvälisillä markkinoilla. Vaan yhtälailla kuin Star Wreck, se ei ole myöskään täysin ongelmaton tapaus.

Elokuvan käsikirjoitusta ovat olleet työstämässä Pekka Lehtosaari, Miika Norvanto ja Timo Puustinen, joiden tummanpuhuva visio vie katsojat Mikkeliin. Pahan rikollisorganisaatio VALA:n ikeessä oleva kaupunki kaipaa kaduille puolustajaa, mutta saa sen sijaan tilalle mustiin pukeutuneen kostajan, Rendelin (Kristofer Gummerus). Yksi ruumis ja poltettu rokotelasti kerrallaan Rendel käykin omaa henkilökohtaista sotaansa VALA-organisaatiota vastaan, eikä millään muulla ole merkitystä – kirjaimellisesti.

Kolmikon työstämässä käsikirjoituksessa nimittäin vilahtavat jo mainitut rokotteet osana laajempaa kehystä, jonka tekijät tuntuvat kuitenkin unohtavan vähin äänin heti esittelyn jälkeen. Painopiste on sen sijaan nimikkosankarin kostotarinassa, jota taustoitetaan pitkin elokuvaa takaumilla. Huonosti muuhun kontekstiin sidotut kohtaukset jäävät tosin täysin turhiksi ja kerrontaa suotta hidastavaksi tehokeinoksi, joka pyrkii yllättämään katsojat genren kuluneimpaan motiiviin turvautuen. Rendelissä on paljon muitakin puitteita käsikirjoituksen osalta sekä turhan paisunut hahmogalleria, mutta toisaalta juonen ei ole tarkoitettukaan olevan elokuvan vahvuus. Eikä se usein sitä ole myös suurimmassa osassa muistakaan supersankarituotannoista.

Elokuvaa ei sen sijaan voi moittia asenteen puutteesta tai ainakaan siihen pyrkimisestä. Rendel suorastaan uhkuu asennetta, jota tekijöiden näkee tavoitelleen, mutta johon he eivät kuitenkaan ole aivan päässeet. Sateen piiskaama öinen Mikkeli on kyllä revitty kuin suoraan DC:n elokuvauniversumin ylenpalttisesta synkkyydestä, ja yleinen tunnelma muistuttaa alkuperäisistä The Punisher -sarjakuvista. Toiminta on kauttaaltaan brutaalia, elämä arvotonta ja naiskuva kyseenalainen, mutta liiallista tummanpuhuvuutta pyritään lieventämään väkivaltaan nojaavalla huumorilla. Toisinaan tavoitteessa onnistutaan, vaan useimmiten kohtausten takaa paljastuu lähinnä tekijöiden väkinäinen yrittäminen, joka korostuu räikeän ylilyötyjen äänitehosteiden kautta. Asteen maltillisemmalla visiolla olisi karissut myös muutamat liiallisen sarjakuvamaiset typeryydet.

Valittu tyyli on tosin tietoinen ratkaisu, mikä tekee Rendelistä samalla kotimaisessa tuotannossa uniikin tapauksen – supersankarigenren lisäksi. Sen sijaan ohjaaja kokemattomuus kameran takana on ongelmana kertaluokkaa suurempi. Elokuvan taustat ovat Haajan omissa sarjakuvissa, mikä näkyy myös valkokankaan kerronnassa. Monet kohtauksista onkin kuin suunniteltu nimenomaan lehden sivuille, eivätkä ne sellaisenaan käänny samalla lailla toiseen formaattiin. Sama koskee myös toimintakohtauksia, joiden koreografiat eivät onnistu liioin säväyttämään. Käsirysyissä itsessään ei ole niinkään mitään vikaa, mutta ne jäävät monin osin vain kovin tunnottomiksi. Väkivalta väkivallan vuoksi ei yksinkertaisesti toimi.

Rendel on suomalaisittain tarkasteltuna silti kunnianhimoinen ja lopputuloksen osalta varsin onnistunut projekti. Sillä on puutteensa lähes jokaisella osa-alueella, mutta samaan aikaan sen vilpitöntä peräänantamattomuutta ja amatöörituotantoa ei voi kuin ihailla. Pioneerityönä kyseessä onkin esimerkillinen saavutus, vaikkei se elokuvana aivan täysin loistakaan.