ARVOSANA
MEDIA
Englantilaisen kansanperinteen tunnetuimpiin hahmoihin lukeutuva Robin Hood on nähty tasaisen toistuvasti elokuvissa, ja nyt myyttisen sankarin kirjavien sovitusten joukkoon saadaan jälleen uusi tulokas. Ben Chandlerin ja David James Kellyn käsikirjoittama ja nimeltään perin mielikuvitukseton Robin Hood tuo vanhan klassisen tarun rikkailta ryöväävästä ja köyhien puolella taistelevasta hahmosta nykykatsojille tempoltaan sopivampaan ja ajankuvaa henkivämpään muottiin.
Juoni on liki yhtä vanha kuin itse kansantarukin, joskin tekijät ovat ottaneet vapauksia saadakseen raamit sopimaan paremmin hyvin alleviivattuun aatemaailmaansa. Loxleyn Robin (Taron Egerton) on edelleen köyhien puolella taisteleva sankari, mutta elokuvan esittämä kuilu ahneiden rikkaiden ja köyhän kansan välillä, alati kurjistuvat olosuhteet ja tarve kansannousulle peilataan häpeilemättä meidän vallitsevaan ajan henkeen – jopa nolostuttavan ilmiselvin keinoin.
Robin Hood sijoittuu nimittäin kyllä alkuperäislähteelle uskollisesti sydänkeskiaikaan, mutta kaikki puvustuksesta lähtien luo yhtymäkohtia taannoisiin mielenosoituksiin, mellakkakilvillä varustettuihin poliiseihin – kyllä, Nottinghamin ritareilla on mellakkakilvet – ja polttopulloihin, joita huppupäiset ja naamansa huiveilla peittävät kansalaiset viskovat korruptoitunutta valtaa kohti.
Elokuvan visuaalisuus eritoten puvustuksen osalta on tekijöiden mukaan ollut näiden luoma uniikki koktaili, jolla on ollut tarkoitus erottua muista tuotoksista, mutta niin ilmeisiä yhtymäkohtia nykypäivän maahanmuutto- ja eriarvoisuuskeskusteluihin sekä näiden herättämiin tunteisiin on vaikea karistaa.
Eikä poliittisesti sävytetty kannanotto edes haittaisi – saati olisi millään tapaa edes elokuvamaailmassa poikkeus – etenkään juuri nuoremmille katsojille suunnatussa ison budjetin toimintaviihteessä, mutta kun se on toteutettu niin hävettävän päällekäyvästi ja tökerösti. Ristiriita tuhannen vuoden takaiseen miljööseen mutta nykypäivän kuvastoon tuntuu vain niin räikeän epäsuhtaiselta, että se työntää toistuvasti pois luotaan. Ihan kuin Robin Hoodin tarussa itsessään ei olisi ollut jo riittävästi tarttumapintaa nykypäivän menojen kuvastimeksi.
Asiaa ei myöskään auta, että Robin Hood on elokuvana kanssa melkoinen susi. Televisiosarjoja aiemmin ohjanneen Otto Bathurstin tuotos on muiden hiljattain julkaistujen vanhojen klassikoiden tai tarujen uusintaversioiden tapaan herkeämättä eteenpäin puskeva luotijuna, jonka kyydissä ei ole aikaa hengittää. Hektinen tempo ja toiminnasta toiseen pomppiva kerronta on toki nykypäivää, mutta epäilen silti suuresti, etteikö nykykatsojien keskittymiskyky riittäisi aavistuksen seesteisempään rytmiin. Toki tämä edellyttäisi, että tällöin myös henkilöhahmoihin olisi panostettu nimeä pidemmälle, jotta näille uskaltaisi antaa mitään syvällistä sanottavaa tai esimerkiksi loogisia käyttäytymismalleja.
Kiire näkyy eritoten toimintakohtaukset, jotka on leikelty lähiotosten ja sekunnin murto-osissa laskettavien kuvakulmavaihdosten ristitulessa sekaviksi ja perin ilmeettömiksi sekamelskeiksi. Kankaalla kyllä sattuu ja tapahtuu aivan riittämiin, mutta millään ei tunnu olevan oikein merkitystä minkään kannalta. Tapahtumat vain sattuvat, koska tekijöillä on ollut rahaa, jolla mällätä. Valitettavasti kahisevasta huolimatta elokuvaan ei ole onnistuttu lisäämään yhtäkään kohtausta, joka olisi jäänyt mieleen lopputekstien rullatessa.
Robin Hood on jälleen uusi päivitys klassisesta sankarihahmosta, jonka tuorein sovitus yrittää olla ajanhengen kaappaava toimintarymistely. Valitettavasti sen poliittiset vivahteet ovat liian ilmiselvät ja itse elokuva niin mitäänsanomattoman tarpeeton, ettei lopputuloksesta pidä oikein kukaan.