Split

M. Night Shyamalan jatkaa hivenen pienempien tuotantojen parissa ohjaaja-käsikirjoittajan uutukaisessa Split. Kauhutrillerin pääosassa nähdään silti peräti 24 henkilöä, joskin kukin heistä on sullottu yhden ainoan hahmon sisuksiin. Monipersoonahäiriön ympärille rakennettu kidnappausraina onkin ohjaajan viimeaikaisten tuotosten jälkeen askel oikeaan suuntaan.

Split käynnistyy kolmen teini-ikäisen tytön silmin, mutta muuttaa fokuksen pian näiden kidnappauksen jälkeen James McAvoyn esittämän kaappaajaan. Klaustrofobisen vankikuvauksen sijaan Shyamalan ryhtyy laajentamaan päähenkilönsä mielenhäiriötä tarkkailemalla sitä niin vangittujen tyttöjen kuin miehen psykiatrin kautta. Elokuva ei olekaan niinkään kiinnostunut tyttöjen mahdollisesta selviytymisestä, vaan näiden kaappaajan lukuisten persoonien takana olevasta mystiikasta.

Lukuisista persoonallisuuksista huolimatta ruudulla nähdään niistä vain muutama. McAvoyn harteilla lepää silti pitkälti koko elokuva, sillä näyttelijä muuttaa niin olemustaan kuin tulkintaansa riippuen vallankahvat anastaneesta henkilöstä. Pieni 9-vuotias poika miehen ruumiissa tuo tummia huumorisäikeitä kerrontaan, kun taas pakkomielteinen kaappaaja tai tämän hienostorouva pitävät tunnelman vakavana. Ohjaajalle tyypilliset yliluonnolliset elementit ovat lähtöisin samasta jakomielisestä lähteestä, jota ammennetaan niin mystisestä Pedosta kuin identiteettihäiriön potentiaaleista keskustelemalla.

Ohjaajan kerronnallinen valinta karsii valitettavasti Splitin kauhupiirteet olemattomiin. Kohtausten siirtyessä toistuvasti vangittujen tyttöjen, psykiatrikäyntien sekä täysin turhien takaumien välillä intensiivisestä otteesta ei ole tietoakaan. Katsoja pääsee toistuvasti hengittämään vapaasti, sen sijaan että ahdistusta luotaisiin tuntemattoman ympäristön kautta. Toki elokuvalla on oma hiljalleen avautuva mysteerinsä, mutta sitä rakennetaan enemmänkin hahmotutkielman kautta kuin katsojien epätietoisuuden.

Tutkielman keskiössä muovaantuva McAvoy nouseekin kirkkaasti elokuvan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi ihan jo tulkintansa osalta. Erilaiset persoonallisuudet olisivat voineet helposti äityä lapsellisen räikeiksi olemuksiksi, mutta näyttelijän otteissa ne tuntuvat aidoilta ja pelottavan erilaisilta. Silti mainospuheiden reilusta kahdestakymmenestä olisi suosiolla voitu luopua, sillä niillä ei kerronnan kannalta ole lopulta minkäänlaista virkaa.

Elokuvan kahden muun merkittävän roolin saappaissa nähdään Betty Buckley päähenkilöä hoivaavana psykiatrina sekä yhtä kaapatuista tytöistä esittävä nouseva tähti Anya Taylor-Joy. Ensiksi mainittu toimii lähinnä lisätukena ja selventävänä tekijänä McAvoyn hahmolle ja tämän lukuisille persoonille, kun taas Taylor-Joy saa oman taustatarinansa lapsuusvuosilta. Kokonaisuuden kannalta muistelot vain hidastavat suotta kerrontaa, eivätkä ne tarjoa lopulta hahmoon yhtään mitään konkreettista.

Split on M. Night Shyamalanin pienimuotoinen paluu valokeilaan. Kauhuelokuvaa enemmän hahmotutkielmaksi rakennettu kerronta on hiljalleen rakentuvan mysteerinsä osalta mielenkiintoinen, mutta varsinaisen tunnelman osalta kovin vaisuksi jäävä kokemus.