Whalefall

Whalefall saa kyseenalaistamaan sukelluksen mielekkyyden.

Brian Duffieldin ohjaama selviytymiselokuva perustuu Daniel Krausin vuonna 2023 julkaistuun samannimiseen kirjaan, jonka kaksikko on yhdessä sovittanut valkokankaalle. Juoni seuraa kotiin palaavaa Jayta (Austin Abrams), joka haluaa löytää lähirantaan itsensä hukuttaneesta isästään (Josh Brolin) edes jotain jäänteitä. Tämän sukellusreissu päätyy vain kaskelotin vatsaan.

Todellisuudessa Whalefall on tarina tulehtuneesta isä-poika-suhteesta ja katumuksesta, jonka ruotimiseen riittää aikaa valaan vatsassa sulatellessa. Sukeltajalegendan heikkokeuhkoisena poikana syntynyt Jay on kokenut olleensa ikuinen epäonnistuja yrittäessään saavuttaa vaativan isänsä toiveita. Syvälle sisimpään pusertunut närkästys alkaa kuitenkin purkautua, kun hapin loppuessa ja kuolon lähestyessä muistot menneestä ja hallusinaatiot alkavat vilistä silmien edessä.

Alkuperäisen menestyskirjan takaumia ja isä-poika-suhdetta on tosin elokuvasovitukseen leikattu melkoisesti ja pääpaino on pidetty visuaalisesti näyttävämmässä selviytymistaistelussa. Ratkaisu on varmasti ollut viihdyttävyyden kannalta oikea, mutta se rampauttaa samalla leffan emotionaalista selkärankaa, eikä päähenkilöä ja hänen kauttaan myös katsojaa odottava katarsis onnistu lopulta välittymään riittävän syvälle.

Osasyy on tosin myös paikoin pökkelömäisessä dialogissa, joka ei tunnu taipuvan näyttelijöiden suuhun.

Whalefall on kuitenkin parhaimmillaan intensiivinen, mutta silti auttamattoman hupsu selviytymistarina. Se on elokuva, jollaisia nähdään enää harvoin valkokankaalla ja minkä vuoksi se tuntuu niin omalaatuiselta. Miljöön vuoksi se on myös äärimmäisen rajattu selviytymistaistelu, sillä alun avarammasta pohjustuksesta huolimatta kamera ei päähenkilön lailla juuri poistu kaskelotin vatsasta.

Kraus selvitti alkuperäistä kirjaansa varten, voisiko ihminen joutua oikeasti valaan vatsaan ja kuinka tilanne voisi edetä. Whalefall ei siten ole raamatullisen Joonan tarinan modernisoitu fantasiaversio, vaan näennäisen realistinen näkemys äärimmäisen epätodennäköisestä aiheesta. Jayn selviytymistaistelu etenee kuitenkin hyvin viihdyttävyyden nimissä luotujen vaiheiden läpi, jossa tämä taistelee muun muassa jättiläiskalmaria vastaan kaskelotin vatsassa.

Duffield hallitsee onnekseen genrensä salat, joista hän kietoo otteissaan pitävän trillerin. Eritoten elokuvan alkuvaihe, jossa Jay vasta sukeltelee yhä syvemmälle meren pimeyteen, aiheuttaa näin uimapelkoiselle onnistunutta jännitettä, mutta tunnelma purkaantuu ja muuttuu tosiaan höpsömmäksi valaan sisuksiin siirryttäessä. Ei siksi, etteikö elokuva jatkaisi katsojan ja eritoten päähenkilön piinaamista myös kaskelotin vatsantoiminnoillaan, mutta hitaasti latautuvan jännitteen sijaan meno on paljon viskeraalisempaa ja fyysistä.

Elokuva myös haluaa opettaa vähän liikaa katsojalle kaskelotin ja merten elävien ekosysteemistä, mikä ei ole se kaikkein paras vastapari intensiivisille kauhun hetkille.

Visuaalisesti Whalefall lähestyy jopa body horroria, joskin genrelle usein päähenkilöön kohdistetun kauhun sijaan se ympäröi tätä. Kaskelotin sisuskalut ja ruuansulatusjärjestelmä on toteutettu pääosin käytännön efekteillä, joten se tuntuu käsinkosketeltavan groteskilta jopa valkokankaan toisella puolella. Se antaa myös Abramsille jotain fyysistä käsiteltävää, kun 45-tonnisen valaan purukalusto haluaa jauhaa ravinnon helpommin nautittavaan muotoon. Visuaalista intensiteettiä tuetaan lisäksi totuttuun tapaan ihon alle menevällä äänimaailmalla.

Whalefall on taatusti keskivertoa omaperäisempi selviytymistarina, joka on parhaimmillaan intensiivinen ja kouriintuntuva kokemus myös katsojalle. Harmillisesti elokuvan temaattinen puoli ei sen sijaan onnistu sukeltamaan aivan yhtä syvälle sisuksiin, jotta epätoivoisessa selviytymistaistossa olisi muuksikin kuin vain visuaaliseksi viihdykkeeksi.