MEDIA



Mikä on enää totta ja mikä valhetta?
Dokumenttikerronnan rajoja ravisteleva You Can See Everything on noussut vuoden elokuvatapaukseksi, joka haastaa niin katsojan kuin oman uskottavuutensa. Nathan Fielderin ja Lance Oppenheimin ohjaama elokuva seuraa huippuvuosinaan yli 9 miljardin dollarin arvoisen Theranos-yrityksen perustaja Elizabeth Holmesia noin kuukautta ennen tämän 11 vuoden vankilatuomiota. Holmes tuomittiin petoksesta, kun hänen todettiin valehdelleen sijoittajille vallankumouksellisen verikoemenetelmän toimivuudesta.
Joskin todellisuudessa You Can See Everything ei kuitenkaan kerro tästä. Tai kertoo se siitäkin.
Holmesin ja tämän aviomies Billy Evansin aloitteesta käynnistyneen dokumenttiprojektin alkuperäisenä tarkoituksena on näyttää, millainen Holmes on oikeasti – millainen on se todellinen henkilö petoksesta tuomitun miljardiyhtiön keulakuvan takana. Pariskunta antaakin Fielderille, Oppenheimille ja näiden kuvaustiimille vapaan pääsyn omaan kotiinsa, jossa heidän arkea ja keskusteluja seurataan vapaasti.
Mutta suunnitelmat muuttuvat. Pariskunta keskustelee toistuvasti Fielderin kanssa, joten hänestä nousee dokumentin toinen päähenkilö. Fielder tivaa totuutta Holmesilta, joka puolestaan väittää puhuneensa aina pelkästään totta. Ilmassa tuntuu olevan jotain muutakin. Samalla Holmesin ja Evansin välinen suhde tuntuu oudolta. Jopa manipuloivalta.
Manipuloivatko he myös dokumentin tekijöitä?
Sitten katsoja tajuaa joutuneensa itsekin manipuloiduksi. Holmes passitetaan vankilaan ja dokumentti jää ilman kuvauskohdetta. Sitten paljastuukin, ettei aiheena koskaan edes ollut Holmes, vaan ylipäätään tulkitseminen. Ja mitä dokumentointi lopulta onkaan kuin asioiden tulkintaa. Eikä tulkinnalla ole koskaan vain yhtä näkökulmaa.
Se on yhtä lailla silkkaa manipulointia.
Upea You Can See Everything on monitasoinen kokemus, jonka lukuisille eri tasoille voisi siunata kokonaan oman esseen. Sen seuraaminen dokumenttina tuntuu jopa väärältä – tarkoituksellisesti – ja katsoja aistii sen epäsuorasti. Myös Fielder ja Oppenheim eivät peittele outoa dissonanssia, vaan päinvastoin rakentavat koko tunnelman sen varaan. Katsomiskokemus on hämmentävä, mutta samaan aikaan äärimmäisen kiehtova. Yllätyskäänteet odottavat toistaan ja ruokkivat laajempia teemoja.
Komedia- ja mokumenttitaustoista tunnettu Fielder hyödyntää taitojaan myös uusimmassa dokumentissa. Deadpan-huumoria viljellään niin leikkauksen kuin näyttelijän itsensä esittämänä; Holmes ja Evans keskustelevat keskenään sohvalla ja katsoja tiiraa heitä kuin salaa kärpäsenä seinällä. Intiimi hetki tuodaan iholle. Dokumentaarisuus unohtuu tyystin.
Sitten kohtaus leikkaa näiden selän takana puoliksi jääkaapin takaa kyyläävään Fielderiin ja intiimiys rikkoontuu hupaisalla tavalla. Kyylääjä on yhtäältä katsoja, joka havahtuu omaan peilikuvaansa Fielderissä.
Tekijöiden rakentama kerronta vetää välittömästi puoleensa. Viime vuosien true crime -villityksen lailla Fielder ja Oppenheim ruokkivat meidän luontaista halua tietää lisää. Murusia ripotellaan ja säröjä paljastetaan taidokkaasti. Onko Holmes oikeasti äärimmäisen taitava valehtelija vai vain autuaan tietämätön nepsy? Uhri vai manipulaattori? Kiinnostus saada vastauksia kysymyksiin on niin suuri, että kolmituntisen dokumentin jälkeen jää janoamaan kuumeisesti lisää.
Dokumentin kohteista on tullut puhdasta viihdettä.
Mutta sekin on vain sivujuonne lisää, johon You Can See Everything sukeltaa onnistuneesti. Holmesia The Dropout -televisiosarjassa näytellyt Amanda Seyfried tuo dokumenttiin mukaan kokonaan uuden kerronnan tason, joka kritisoi niin tositapahtumiin perustuvan fiktion kuin erityisesti true crime- ja reality-genren viihteellisyyden. Dokumentintekijöiden kuratoidun tavan editoida ja kasata kuvaamansa materiaali siten, että juuri haluttu näkökulma välittyy. Tai että tietyt hahmot näyttäytyvät tietyssä valossa – tai varsinkin jätetään näyttämättä.
You Can See Everything tuntuukin monesti silkalta fiktiolta. Tarkkaan käsikirjoitetulta juonelta, jonka Fielder ja Oppenheim ovat luoneet viihdyttääkseen katsojia. Kaikki tuntuu paikoin liian täydelliseltä – liian manipuloivalta. Aivan kuten kuvattava kohdekin. Ehkä.
Ja juuri tämä tekee You Can See Everythingista niin viihdyttävän ja omalaatuisen. Se on genrerajoja rikkova elämys, joka vie samaan aikaan dokumenttikerronnan kokonaan tutkimattomalle alueelle ja pitää katsojan otteissaan kuin parhaimmat trillerit. Sitä on vaikea pitää puhtaana dokumenttina, mutta samanaikaisesti sitä ei voi kutsua fiktioksi. Sen käsittelemiä aiheita ei saa kuitenkaan pois mielestään.
Sanalla sanoen kyseessä on mestariteos.


