Backrooms

Liminaalitilan käsite on vanhaa perua, mutta kauhun aineksena se on noussut valtavirtaan vasta viime vuosina. Internetin urbaanilegendana, tai creepypastana, syntynyt The Backrooms hyödynsi käsitettä mahdottomalta tuntuvana toismaailmallisena tilana, jonne ihmiset saattoivat siirtyä poistuessaan vahingossa todellisesta maailmasta.

Toukokuussa 2019 julkaistu kuva valtavasta autiosta sisätilasta, jonka kellertävät tapetit ja valtavat loisteputket kaappasivat samanaikaisesti jotain tuttua ja luonnotonta. Kuvan ja sen saatetekstin kiehtovuus keräsi nopeasti ympärilleen innokkaita tarinankertojia, jotka ryhtyivät kollektiivisesti kasvattamaan ajatusta oman maailmalle rinnalla olemassa olevasta Backroomsista ja sen eri tasoista.

Yksi heistä oli teini-ikäinen Kane Parsons, joka teki konseptista oman vuonna 2022 käynnistyneen antologisen kauhusarjan Backrooms. Liki 200 miljoonaa katselukertaa keränneet YouTube-lyhärit ovat sittemmin käytännössä korvanneet alkuperäisen The Backroomsin yhteisöllisen nuotiotarinan uutena kaanonina, joka jatkuu nyt kokopitkän elokuvan merkeissä.

A24:n tuottama Backrooms toimii samalla Parsonsin omana debyyttiohjauksena valkokankaalla. Lyhäreistä tuttua konseptia laajennetaan yhdessä Will Soodikin kanssa, mutta näistä tutut elementit ovat edelleen läsnä alkuperäisen sarjan faneille. Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkästään heille suunnattua fanipalvelua, vaan elokuva toimii yllättävän hyvin myös täysin itsenäisenä ja tulkinnanvaraisena kauhutteluna.

Clark (Chiwetel Ejiofor) on katkeroitunut arkkitehti, joka rakennusten suunnittelun sijaan myy halpoja huonekaluja tämän omistamassa liikkeessä. Omaa parisuhdekriisiään terapeutti Maryn (Renate Reinsve) kanssa perkaava Clark on vihainen juoppo, joka löytää eräänä iltana myymälästään reitin seinän läpi valtavaan autioista huoneista koostuvaan kompleksiin. Mahdottomalta tuntuva ja ikuisuuksiin jatkuva laajennus on lopulta kuin painajainen, joka vääristyy ja syöpyy yhä syvemmälle mielen kolkkiin.

Backrooms luottaa lähes täysin liminaalitilojen syvältä kumpuavaan tunteeseen viedessään katsojan päähenkilöiden lailla luonnottomalta tuntuvaan tilaan. Myymälän ”takahuone” on kellertävillä tapetilla värjätyistä ja loisteputkilla valaistuista huoneista koostuva tila, joka muistuttaa arkkitehtonisesti suunniteltua tilaa, mutta sotii samalla kaikkia sen tunnettuja sääntöjä vastaan. Alitajuisesti se saa katsojan hälytykset laukeamaan, vaikka tilassa ei ketään olisikaan.

Tai saa, mikäli liminaalitilan kokee ylipäätään uhkaavaksi.

Elokuvan kauhu pohjaa pitkälti juuri painajaismaiseen outouteen, mutta ainoastaan silloin, jos kokee vinksahtaneen arkkitehtuurin uhkana. Kärjistän tunnelmaa tosin jossain määrin, sillä Backrooms osaa luoda jännitettä tehokkaasti myös elokuvallisin keinoin ja tuomalla kuvioihin toisenlaisia uhkia. Mutta sen tunnelmallinen pääpaino on alkuperäisten lyhärien lailla juuri elokuvalle nimen antavassa sokkelomaisessa kompleksissa, joka on joko jotain syvältä psyykeestä kumpuavaa alkukantaista painajaista tai sitten vain valtava oudosti suunniteltu toimistorakennus. Jälkimmäinenkin on kiinnostavaa sen outoudessa, mutta ei välttämättä kovin pelottavaa.

Parsons osoittaa kuitenkin kerronnallisia lahjojaan tekemällä Backroomsista käytännössä kahdella tasolla toimivan elokuvan. Yhtäältä se on juuri jatkoa hänen alkuperäisille lyhäreille ja niiden luomalle maailmalle, jonka kautta tarkasteltuna kyseessä on isommalla budjetilla toteutettua kauhuilua ja mytologian laajentamista. Toisaalta elokuva toimii myös tulkinnanvaraisempana psykologisena tutkielmana hajoavasta mielestä, jolloin se on kerronnallisesti pienestä säröilystä huolimatta jopa mielenkiintoisempi kokemus kuin kaanonisena jatkumona.  

Molemmat kerronnalliset tasot toimivat samanaikaisesti, mutta ne sotivat samalla toisiaan vastaan. Toisen tulkinnan on kuoltava toisen toimiakseen ja päinvastoin. Se antaa Backroomsille kuitenkin mahdollisuuden toimia sekä puhtaana fanituotteena että itsenäisenä kauhuelokuvana.

Backrooms on paikoin tunnelmallinen ja painajaismainen sukellus liminaalitiloihin, mutta sen toimivuus kauhuna perustuu pitkälti siihen, kuinka uhkaavana katsoja kokee kyseisen konseptin. Parsons osoittaa tästä huolimatta lahjakkuutta kameran takana ja lupaavaa tulevaisuutta genren parissa.