Evil Dead Burn

Sam Raimin 1980- ja 1990-luvulla tehty Evil Dead -trilogia lukeutuu kauhugenren rakastetuimpiin tuotoksiin, vaikka sen kaksi jälkimmäistä osaa tunnetaankin ennemmin näiden komediallisimmista piirteistä. Ohjaaja itse ei ole sittemmin palannut erinomaista Ash vs Evil Dead -sarjaa lukuun ottamatta luomansa universumin pariin, joskin hän on auttanut uusia lupaavia ohjaajia saamaan kannuksensa ikonisen sarjan parissa.

Vuonna 2013 julkaistu Evil Dead käynnisti rakastetun elokuvasarjan uusiksi seuraten tuolloin genressä trendannutta vakavamielistä mässäilyä. Haute Tensionin, Hostelin ja sen jälkeisiltä kumppaneilta lainattu äärimmäisen groteskit kuolemat ja yleinen inhorealismi saivat kyllä katsojan kiemurtelemaan penkissään, mutta alkuperäisten elokuvien kepeys ja viihteellisyys hukkuivat veren ja irtoraajojen alle.

Ja tällä tiellä elokuvasarja on kulkenut sittemmin.

Muutaman vuoden takaisen Evil Dead Risen lailla myös uusin Evil Dead Burn ruksii kaikki tutut vaatimukset sarjan uudelleenherätysten osalta. Tuottajana toiminut Raimi on antanut jälleen vapaahkot kädet lupaavalle ohjaajanalulle, hämähäkkikauhu Verminesin ohjanneelle Sébastien Vanicekille, joka puolestaan vie inhorealismin vielä aiempaakin pidemmälle. Alkuperäisen identiteetistä poltetaan ne viimeisimmätkin rippeet, kun elokuvasarja saa sen ilkeimmän osan koskaan.

Ohjaajan ja Florent Bernardin käsikirjoitus seuraa väkivaltaisen aviomiehensä menettävää Alicea (Souheila Yacoub), joka saapuu suremaan siippansa kuolemaa tämän perheen ränsistyneeseen huvilaan. Vastaanotto on lähes murhaava jo ennen demonien saapumista, kun avoimen rasistiset vanhemmat tekevät tunteensa selväksi leskelle. Touhu muuttuu kuitenkin puhtaan sadistiseksi, kun demonit ottavat lopulta vallan.

Sadistisuuden lisäksi Evil Dead Burn tuntuu miltei naisvihamieliseltä sen esittämän raakuuden suhteen, joka vain korostuu köykäisen viitehkehyksen seurauksena. Temaattisesti elokuva käsittelee kyllä perheväkivaltaa, mutta käsikirjoittajien tapa käsitellä aihetta on lähinnä kiduttaa erityisesti sen naishahmoja mahdollisimman väkivaltaisin ja näkyvin keinoin. Ratkaisu herättää eittämättä inhoa, mutta toteutus on silti hieman kyseenalainen.

Miehetkin saavat toki tuta väkivallasta elokuvan aikana, mutta näiden kivut ovat useimmiten joko itseaiheutettuja tai tapahtuvat pääosin ruudun ulkopuolella. Kaikkein sadistisimmillaan Evil Dead Burn on juurikin naisia kohtaan.

Genrefaneille on siten luvassa veristä menoa ja luotaantyöntävää julmuutta, jotka on toteutettu teknisesti upeasti. Evil Dead Burn on lajityyppinsä osalta nimenomaan lähimpänä kidutuspornoa, joten gorea riittää jopa parin elokuvan edestä ja fanit saavat varmasti fiksinsä.

Elokuvan muut arvot jäävät kuitenkin vähäisiksi. Genrenä kauhu ei välttämättä tarvitse paljoa muuta shokkiarvon lisäksi, mutta yhtäjaksoisen intensiivisyyden ylläpitäminen on taitolaji. Eikä Vanicek siihen taivu. Evil Dead Burn pysähtyy sen sijaan vähän väliä tyhjänpäiväisiin hahmoihinsa ja tarpeettomaan tematiikkaansa yrittäen tehdä elokuvasta jotain puhdasta gorea suurempaa.

Ylenpalttiseen synkkyyteen turtuu lisäksi nopeasti ja sen myös kirjaimellisesti aistii väreistä liki riisutussa yleisilmeessä. Vanicek hallitsee toisinaan mielenkiintoiset sommitelmat ja kokeilevat kamera-ajot, mutta haalea värimaailma saa kohtaukset tuntumaan monin paikoin latteilta. Kaiken synkkyyden vastapainoksi elokuvaan on ripoteltu ihan onnistunuttakin huumoria, mutta nämä tuntuvat jokseenkin irrallisilta ja rytmitykseltään vääriltä.

Ne eivät myöskään tee kokemuksesta yhtään sen kepeämpää.

Evil Dead Burn on kevyesti elokuvasarjansa synkin ja ilkein osa. Sen inhorealismi lähentelee jo niin sadistista kidutuspornoa, ettei se tunnu enää edes Evil Dead -sarjan osalta. Gorenarkkarit saavat kuitenkin kiksinsä julmasta väkivallasta ja näyttävistä tehosteista, mutta kaikki muu näiden ympärillä olisi kaivannut runsaasti parannettavaa.