Supergirl

DC:n leffauniversumi käynnistettiin toissa vuonna uusiksi, kun James Gunn ja Peter Safran saapuivat luotsaamaan uudistuneen DC Universen laajempia suuntaviivoja ja heittivät aiemman DCEU:n sisältöineen roskakoriin. Televisiossa ensimmäinen tuotos oli Gunnin luotsaamat animaatiosarja Creature Commandos ja valkokankaalla viime vuonna julkaistu Superman, joka jätti varovaisen positiiviset fiilikset DCU:n tulevaisuudesta.

Vaan kovin pitkään sitä tunnetta ei riittänyt.

DCU:n uusin tuotanto on Kara Zor-Elin tarinan kertova Supergirl, jonka nimikkosankaria esittävä Milly Alcock vilahti jo edellisessä Superman-elokuvassa. Hahmon omasta elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä juuri positiivista sanottavaa, sillä niin käsikirjoitus, toteutus kuin pitkälti iso osa hahmoista eivät juurikaan viihdytä. Alcock on oikeastaan elokuvan harvinainen poikkeus, mutta hänenkin on vaikea erkaantua surkean käsikirjoituksen kahleista.

Ana Nogueiran käsikirjoitus on kerronnallisesti käytännössä supersankareiden John Wick. Kara viettää rappioelämää punaisen auringon valossa, jotta darra olisi taattu ja kotiplaneettansa tuhoa ei tarvitsisi miettiä. Pullon takaa on kuitenkin noustava urotekoihin, kun tämän koira Krypto myrkytetään ja supervuffella on enää kolme vuorokautta elinaikaa.

Ja siinäpä Supergirl lyhykäisyydessään.

Kosto- ja pelastusretkelle Karan matkaan lähtee oman perheensä murhan todistanut Ruthye (Eve Ridley), joka yrittää patistaa supertyttöä sankaritekoihin ja toimii tämän moraalisena kompassina. Kaksikkoa näiden matkallaan yhdistää heidän rakkaimpiensa kimppuun käynyt Krem (Matthias Schoenaerts), joka muistuttaa enemmän rivivihollista kuin kokonaista elokuvaa kannattelevaa suurpahista. Sivuraiteilla piipahtaa myös Jason Momoan esittämä Lobo, jolla ei ole juurikaan mitään virkaa elokuvan tapahtumien kanssa.

Supergirlin temaattisessa keskiössä on kuitenkin nimikkohahmonsa kokema trauma ja siitä selviytyminen. Toisin kuin tämän Maassa koko elämänsä rakastettua elämää viettänyt serkku Clark Kent (David Corenswet), Kara eli lapsuutensa Kryptonin tuhossa irtaantuneella lohkareella, jonka väki kuoli hiljalleen kryptoniittiin. Häntä ei lähetetty sieltä pois ylvääseen tehtävään, vaan pakoon kuolemalta, kun koko hänen tuntemansa elämä kuihtui yksi kerrallaan pois.

Käsikirjoitus ei kuitenkaan lähde seulomaan tätä mitenkään syvällisesti, vaan hyödyntää sitä enemmän hahmonsa nykytilan havannoittamiseksi ja jatkuvien vitsien pohjana. Alcockin esittämä Kara on jälleen kerran jatkuvia nokkeluuksia suoltava rappiosankari, jolle kirjoitetut lainit ovat paikoin vaivaannuttavan teennäisiä. Hän on myös kuin oppikirjamainen kopio Gunnin aiemmista hahmoista niin viimeisimmän Supermanin kuin The Guardians of the Galaxyn osalta.

Itse asiassa koko Supergirl tuntuu monin paikoin kuin halvalta Gunn-elokuvan kopiolta. Elokuvan ohjaajana nähdään kuitenkin muun muassa I, Tonyan ja Cruellan takana ollut Craig Gillespie, mutta tuottajana toiminut James Gunn tuntuu ulottaneen näppinsä miltei jokaiseen osa-alueeseen. Niin yksittäiset kappalevalinnat, visuaaliset yksityiskohdat kuin toimintakohtausten kerrontatapa ovat silkkaa Gunnia, mutta niiden toteutuksesta vastaa näihin raameihin pakotettu Gillespie.

Elokuvasta puuttuu siten oma identiteetti ja se tuntuu, näyttää ja kuulostaa pelkältä huonolta kopiolta.

Visuaalisesti Supergirl on jopa tätäkin huonompi tapaus, sillä sen raskaiden tietokonetehosteiden ja tylsän ruskeanharmaan yleisilmeen alta on vaikea erottaa yhtään mitään. Tasaisen lattea ilme näkyy oikeastaan kaikkialla, mutta kaikkein eniten siitä kärsivät juuri toimintakohtaukset. Puuromaisesta massasta on vaikea löytää silmälle kiintopisteitä, minkä seurauksena toiminnasta ei ota yksinkertaisesti selvää. Kun tähän yhdistää vielä juuri Gunnille niin ominaisen keinon kohdistaa kamera etualalla olevaan henkilöön toiminnan tapahtuessa taustalla, kohtaukset suorastaan alleviivaavat tuotannon kaikkia heikkouksia.

Ja yksinkertaisesti toiminta ei vain ole missään vaiheessa mitenkään viihdyttävää.

Supergirl on valitettavan huono tapaus ja murskaa ne vähäisetkin toiveet DCU:n uudesta noususta. Niin heppoinen käsikirjoitus kuin tuottajana toimineen Gunnin liiallinen päsmäröinti saavat elokuvan tuntumaan vain halvalta kopiolta, jolla ei ole yhtään mitään omaa sanottavaa tai näytettävää.