Barbie

Leluyhtiö Mattelin vuonna 1959 julkaistu Barbie on yksi tunnetuimmista nukeista, jonka merkitys niin leluteollisuudelle, kulttuurille kuin naisten kehonkuvalle on ollut valtava. Ruth Handlerin luoma hahmo saapuu kuuden vuosikymmenen jälkeen myös ensimmäistä kertaa valkokankaalle, kun modernin elokuvan mielenkiintoisimpiin ohjaajiin lukeutuva Greta Gerwig tuo Barbien valokeilaan. Harva olisi silti uskaltanut odottaa, että kyseessä on samalla kenties yksi vuoden 2023 parhaimmista elokuvista.

Yhdessä Noah Baumbachin kanssa käsikirjoittama Barbie jatkaa ohjaajalleen ominaisen älyllisen hauskaa elokuvaa, joka on tällä kertaa peitelty tosin täysin umpityhmän kuoren alle. Jälkimmäinen tuntuu melkein elinehdolta lähdemateriaali huomioiden. Onneksi tekijät ovat tästä täysin tietoisia ja ammentavat siitä hersyvän huumaannuttavan voimavaran, jolla leikkiä ja vahvistaa elokuvan muuta sanomaa. Osaamattomammissa käsissä lopputulos olisi voinut helposti muuttua vaivaannuttavaksi, mutta Gerwig kumppaneineen kääntää sen hyväntuuliseksi ilotteluksi.

Elokuva käynnistyy pinkillä muovilla kyllästetystä Barbiemaasta, jossa tutut nuket elävät päivästä toiseen auvoisessa elossa. Stereotyyppisen Barbien (Margot Robbie) koko elämä kuitenkin muuttuu, kun yllättävät ajatukset nousevat pintaan ja vastauksia täytyy lähteä etsimään oikeasta maailmasta. Vierailulla on tosin yllättäviä seurauksia niin meidän kuin nukkejen arjessa, kun uudet ajatukset saavat vallan.

Mikä alkaa puhtaan leikkisänä hölmöilynä, myös pysyy leikkisänä hölmöilynä aivan loppuun saakka, mutta siinä rinnalla elokuva onnistuu yllättämään katsojat älykkyydellään. Näyttelijöiden nauttiessa täysin rinnoin täysin estottomista rooleistaan Barbie kuljettaa taustalla hieman yllättävääkin sanomaa tasa-arvosta, jota tarkastellaan useilta eri kanteilta ja usein varsin hupaisin keinoin.

Gerwig ja Baumbach siirtyvät ääripäistä toiseen korostaakseen nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä ja niin miehille kuin naisille asetettuja täysin järjettömiä vaatimuksia. Toki patriarkaalisessa yhteiskunnassa jälkimmäiset kasautuvat ensisijaisesti juuri naisten harteille, kun taas miesten osalta alati yleistyvää toksisuutta sivalletaan hersyvän terävin viilloin. Silti saarnaavuudestaan huolimatta Barbie ei missään vaiheessa tunnu puhtaalta paasaukselta, sillä koko järjettömyys kiedotaan onnistuneesti elokuvan kokonaisvaltaiseen hölmöilyyn. Vitsit ensisijaisesti naurattavat, mutta jäävät salakavalasti myös mieleen kytemään.

Ylemmän tason huumorin lisäksi elokuvassa riittää runsaasti ihan pintatason sekoilua, joka uhkaa paikoin jopa vyöryttää katsojan keskittymisen. Yksittäisten vitsien lomassa nähdäänkin niin vakuuttavia musikaalinumeroita, populaarikulttuuriviittauksia kuin nokkelia sanailotteluja. Yhdistettynä värikkääseen yleisilmeeseen Barbie on paikoin jopa melkein uuvuttava kokemus, mutta siitä huolimatta naama pysyy useamman aikaa kestovirneessä vielä elokuvan loputtuakin. Erityisesti yhtä Keniä esittävä Ryan Gosling päästää valloilleen koko charminsa taiteillen ylinäyttelyn vaarallisella harjalla mestarillisesti.

Ja jotta pyhä kolminaisuus saataisiin täydennettyä, onnistuu Barbie myös koskettamaan. Ohjaajan aiempien tuotosten lailla uutukainen keskittyy ensisijaisesti äiti-tytär-suhteen kuvaamiseen America Ferreran ja Ariana Greenblattin kautta, mutta käsittelee myös yhdensuuntaista rakkautta kuin naiseutta. Toki elokuvalla on riittävästi kerrottavaa jo ilman näitäkin, joten aivan Lady Birdin tai  Pikku naisten tasoista syvällisyyttä näiden käsittelyssä ei kannata odottaa. Puhutaanhan nyt kuitenkin Barbiesta.

Barbie onnistuukin miltei mahdottomassa ja kääntämään suurkorporaation lelumainoksen aidosti hauskaksi, viihdyttäväksi ja koskettavaksi elokuvaksi. Se on samalla hyväntuulinen audiovisuaalinen ilottelu, joka jää pyörimään mieleen vielä pitkäksi aikaa.