ARVOSANA
MEDIA
Oliver Stone markkinoi vuonna 1986 julkaisemaansa elokuvaansa Platoon lauseella: Sodan ensimmäinen uhri on viattomuus. Virke sopii näin kolmen vuosikymmenen jälkeen erinomaisesti myös Cary Joji Fukunagan uutukaiseen, Beasts of No Nation, joka siirtää rintaman Vietnamista Afrikkaan ja näkökulman nuorukaisesta lapseen.
Uzodinma Iwealan samannimiseen romaaniin perustuva teos kääntyy valkokankaalle Fukunagan käsittelemänä. Nimettömäksi jäävään, Afrikassa sijaitsevaan valtioon sijoittuva draama seuraa sisällissodan kauhuja nuoren Agun (Abraham Attah) silmin. Perheensä sodan vuoksi menettävä poika pakotetaan osaksi Idris Elban johtamaa kapinallisjoukkoa, jonka riveissä tuore lapsisotilas joutuu kokemaan sodan kauhut aiempaa likempää ja huomattavasti henkilökohtaisempana.
Beasts of No Nation on Fukunagan toinen ohjaustyö, johon ohjaaja on tehnyt itse myös käsikirjoituksen. Esikoisteoksensa Ei nimeä tavoin miehen tuorein käsittelee ajankohtaista, joskin valkokankaalla harvemmin nähtyä aihetta. Laittoman maahanmuuton sijaan kohteena ovat tällä kertaa lapsisotilaat, joiden sielunelämää Iweala kuvaa alkuperäisopuksessa paikoin armottoman graafisin detaljein. Valitettavasti oman debyyttinsä lailla Fukunaga ei onnistu tälläkään kertaa tuomaan kirjan sivuilta välittynyttä ravistelevuutta mukaan sovitukseensa, vaan keskittyy silottelemaan kohteensa ulkoisesti kyllä varsin vakuuttaviin puitteisiin.
Visuaalisesta silmästään jo esikoisteoksellaan mieleen jäänyt ja lopullisen läpimurron Nic Pizzolatton visioiman True Detectiven myötä tehnyt Fukunaga onnistuukin kaappaamaan katsojan mielenkiinnon taltioidessaan sisällissodan repimän nimettömän valtion kauneuden kauheuksien keskellä. Etenkin alun mielikuvitustelevisio esittelee leikkisällä tavalla elokuvan päähenkilön ja hänen viattomuuden, jota ohjaaja ryhtyy hiljalleen repimään olemattomiin heittäessään Agun yhä syvemmälle viidakkoon ja luotien täyttämille kaduille. Puolivälin lopullinen rajan ylitys esitetään niin ikään ikimuistoisin tehokeinoin, kun kokaiinin vaikutuksen alaisena tehty hyökkäys värjää aiemmin niin vehreät maisemat verenpunaisiksi. Lapsen mieli on pysyvästi altistettu tämän näkemilleen kauhuille.
Harmillisesti nämä muutamat visuaaliset kikkailut jäävät melkeinpä parhaiksi – ja ainoiksi – kuvauksiksi päähenkilön murtuvasta mielenmaisemasta. Elokuva kyllä esittää raakuuksia ja vihjailee toisenlaisista kauheuksista, mutta niistä puuttuu kaivattu teho. Osaltaan taustalla on nimenomaan Fukunagan mieltymys visuaalisuuteen, minkä vuoksi Agun sisäinen kamppailu jää lähes yksinomaan näiden yksittäisten kohtausten varaan. Sinne tänne ripotellut yksittäiset yksinpuhelut Jumalan kanssa tuntuvatkin kauttaaltaan kovin irrallisilta ja merkityksettömiltä, kun hahmoon ei muutoin päästä kunnolla käsiksi. Ongelma nousee eritoten lopussa, joka tuntuu ainoastaan hätiköidyltä.
Edes pääosaa esittävän Attahin ja karismaattisena johtajana vakuuttavaa jälkeä tekevän Elban erinomaiset roolisuoritukset eivät onnistu pelastamaan tunteen puutetta, ja varsinkin jälkimmäisen kohdalle jää kaipaamaan lisäjännitettä. Elban komendantti on kyllä puoleensavetävä ja uskottava isällisenä johtohahmona, mutta hänestä ei välity erityistä uhkaa, jota muutamat kohtaukset tarvitsisivat kipeästi tuekseen. Hänen johtama kapinallisjoukko tuntuukin monin paikoin turvalliselta ja rakastavaiselta perheeltä kuin sisällissodan repimän maan kylmäämiltä taistelijoilta. Vaativassa esikoisroolissa nähtävä Attah onnistuu sen sijaan vakuuttamaan tulkinnallaan ja muokkaamaan hahmonsa silminnähden elokuvan aikana.
Beasts of No Nation on visuaalisesti mykistävä mutta dramaturgian osalta hieman etäiseksi jäävä sotakuvaus, jonka aihepiiristä olisi mieluusti nähnyt paljon ravisuttavamman ja ikimuistoisemman kokemuksen.