Birdman

Todellisuuden ja elokuvataiteen rajat hämärtyvät kauniin hypnoottiseksi katselukokemukseksi Alejandro González Iñárritun tuoreimmassa ohjaustyössä Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), joka ravistelee elokuva-alan perustuksia tarkastellessaan sen monitasoista ja usein kovin haitallista dikotomiaa sekä trendejä. Eivätkä käsittelyltä säästy täysin katsojatkaan, mikäli he vain elokuvan kuvaustekniseltä taituruudelta ennättävät asiaa tajuamaan.

Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelarisin ja Armando Bon yhteinen käsikirjoitus pohjautuu Raymond Carverin What We Talk About When We Talk About Love -kirjaan, jonka kuvitteellinen näytelmäsovitus toimii samalla myös elokuvan runkona. Ensiesitykseen valmistautuvan teatterimukaelman takana nähdään puolestaan Michael Keatonin esittämä Riggan, joka yrittää saada uraansa uuteen nousuun vakavasti otettavana näyttelijänä sen jälkeen, kun miehen taannoinen elokuvatähteys kuuluisana supersankari Birdmanina on ajautunut katsojien mielessä unholaan.

Esikuvanaan toimivan Carverin kirjan otsikon tavoin rakkaus ja sen monet eri variaatiot nousevat Birdmanin tärkeimmiksi teemoiksi. Päähenkilön kohdalla ne toimivat myös nykyisten tekojen motivaattorina, joskin Rigganin kohdalla rakkauden tulkintaa vääristää tämän skitsofreeninen sivupersoona, päänsisäinen toinen minä, menneisyyden ihailuun takertunut Birdman. Rigganin alter egon kautta Iñárritu onnistuu samalla nakertamaan elokuvatodellisuuden rajoja tuomalla muutoin tiukan realistiseen kerrontaan pieniä fantasiaelementtejä, jotka voi tosin tulkita päähenkilön mielensisäisiksi liikkeiksi tai osaksi aiottua todellisuutta; ohjaaja jättää näkemän tarkoituksellisen tulkinnanvaraiseksi.

Päähenkilöä hallitsevaa identiteettikriisiä hyödynnetään lisäksi tämän henkilökohtaisten suhteiden kautta, mitkä alkavat kerronnan edetessä heijastaa yhä tiiviimmin kuvattavan näytelmän rakennetta – vahvistaen jälleen elokuvan fantasianomaisia elementtejä. Tuhoutuneet suhteet niin entiseen vaimoon (Amy Ryan) kuin heitteille jääneeseen tyttäreen (Emma Stone) tuovat myös oman painonsa päähenkilön lähestyvän Broadway-ensiesityksen aiheuttamaan stressitasoon, jota värittävät niin rakastavaisten (Andrea Riseborough) kuin ammatillinen (Edward Norton) riita vastanäyttelijöiden kanssa.

Keatonin ja Nortonin kautta Birdman sukeltaa todella fiktion ja todellisuuden rajamaille leikittelemään katsojansa kustannuksella ja tarkastelemaan elokuvakulttuuria monelta eri taholta. Fiktiivisistä hahmoistaan huolimatta näyttelijät perustuvat löyhästi näiden omiin elämiin; yhtymäkohdat Keatonin Batmanin ja Rigganin Birdmanin välillä ovat ilmeiset, mutta yhtälailla Nortonin Mike on karikatyyri näyttelijän hankalasta tosielämän työpersoonasta. Iñárritu vie tämän rinnakkaiskerronnan vielä edemmäksi liittäessään elokuvansa osaksi nykyaikaamme, jossa miljoonia takovien Marvel-tuotantojen ja sen myötä syntyneiden uusien tähtien alullepanijana oli nimenomaan Rigganin ensimmäinen kassamagneetiksi noussut supersankari, Birdman.

Sama valheellinen todellisuus ja keinotekoisuus muodostavatkin Birdmanin toisen temaattisen rungon, joka läpäisee teoksen koko olemuksen yksittäisistä näyttelijöistä alkaen. Hieman kuvaavasti Nortonin esittämälle metodinäyttelijälle elämässä aitoa ovat ainoastaan hetket teatterilavalla, näytellessä, kun taas todellisuudella ei ole merkitystä; tästä kielii myös lavalla kesken rakastelukohtauksen saatu erektio, vaikka roolihahmonsa ulkopuolella Mike on täysi impotentti. Birdman pureutuukin tähän fiktiivisen kerrontamuodon luomaan fantasiaan ja kysyy katsojilta, mikä on aitoa ja mikä ei. Ja onko sillä lopulta edes merkitystä?

Toisaalta Iñárritu tarttuu myös leikkisästä – joskin tarkkanäköisesti – elokuva-alan myrkylliseen kahtia jakautuneisuuteen, jossa tietyt suunnat nähdään lähes järjestään eriarvoisina keskenään. Osansa saavat niin metodinäyttely, näyttelijöiden ja elokuvatähtien tai teatterin ja elokuvien välinen vastakkainasettelu, taiteen ja viihteen arvottaminen toisistaan erillään kuin kriitikoiden ja katsojien välinen kuilukin. Myös nykypäivän ympärivuorokautisen mediatarjonnan vääristämä todellisuudentaju joutuu kohteeksi hieman samaan tapaan kuin Dan Gilroyn mestarillisessa Nightcrawlerissa, jossa tosimaailmallinen ja fiktiivinen muuttuivat niin ikään samanarvoiseksi, samankaltaiseksi ja samasta lähteestä nautittavaksi viihteeksi – Birdman toteuttaa ajatuksen vain hivenen satiirisemmin.

Koko temaattinen runko on sidottu tiiviisti elokuvan audiovisuaaliseen toteutukseen. Teatterimaailman miljöötä hyödyntäen kameratyöskentely nojaa yhteen yhtäjaksoiseen otokseen, jossa kuvaaja Emmanuel Lubezki seuraa näyttelijöitä herkeämättä ympäri kulisseja ja vaihtaa kohdettaan juonen niin vaatiessa. Tehokeinoa voitaisiin pitää keinotekoisena, ellei se olisi metatasoltaan lähtien niin liitoksissa koko tematiikkaan ja teatteriympäristöön, minkä seurauksena tekijöiden ratkaisu tuntuu oikeastaan ainoalta mahdolliselta valinnalta – ja visuaalisesti taivaallisen upealta. Myös Antonio Sanchezin täysin rumpuvetoiset sävellykset on tuotu osaksi elokuvamaailmaa, sillä artisti nähdään aina toisinaan kadulla tai teatterin huoneissa rummuttamassa päähenkilönsä mielenmaailman liikkeiden tahtiin. Toteutus on mielenkiintoinen ja tukee jälleen kerronnan fantasiaelementtejä täydellisesti.

Birdman on elokuvataidetta parhaimmillaan ja kauneimmillaan. Teknisesti mestarillista taituruutta esittelevä draama sekoittaa fiktion ja todellisuuden kerrontansa monisäikeisiin syövereihin sukeltaessaan syvälle elokuvateollisuuden kulisseihin sekä yhden miehen identiteettiin.