Hateful Eight, The

Quentin Tarantino pidättäytyy lännen miljöössä kahdeksannen ohjaustyönsä The Hateful Eightin tiimoilta. Miehen edellisen teoksen, Django Unchainedin, kanssa samaan universumiin sijoittuva, joskaan ei suoranaista jatkoa oleva elokuva ei kuitenkaan ole puhdasverinen western, vaan eräänlainen variaatio suljetun huoneen arvoituksesta. Tosin hyvin tarantinomainen sellainen.

Ohjaajan itsensä käsikirjoittama The Hateful Eight sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Yllättävä lumimyrsky usuttaa kahdeksan toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta henkilöä saman majatalon katon alle odottelemaan ilmojen laantumista, mutta sisäilman laatu uhkaa laskea nopeasti ulkoista paljon jäätävämmäksi joukossa heräävien epäilysten ja erimielisyyksien takia.

Eritoten dialogistaan ja väkivaltaisuudestaan tunnettu ohjaaja-käsikirjoittaja ei poikkea liioin juuriltaan kahdeksannen osan myötä, joskin puhtaasti filmaattisen elokuvakokemuksen sijaan The Hateful Eight on rakennettu selkeästi näytelmäkerrontaa silmällä pitäen. Päänäyttämönä toimiva majatalo on käytännössä elokuvan ainoa tapahtumapaikka, jota ohjaaja hyödyntää hyvin teatterimaisin keinoin. Yksittäisiin kappaleisiin jaettu juoni keskittyy kappalekohtaisesti usein vain tiettyjen henkilöjen välisiin kanssakäymisiin, jolloin muut hahmot pysyvät pitkälti joko näkymättömissä tai ainoastaan staattisina välikappaleina taustalla.

Teatterimaisuutta korostetaan entisestään henkilöiden välisellä dialogilla, joka ei Tarantinon aiempien teosten tapaan ole aivan yhtä lennokasta ja huoletonta kommentaaria nykykulttuurista. Nykykulttuuri saa kyllä osansa, mutta lempiohjelmien ja purilaisten sijaan puheenvuoron saavat hieman kipeämmät aiheet kuten rasismi ja vihapuhe, joiden kautta peilataan 1800-luvun kärjistynyttä tilannetta nykypäivään. Tosin ohjaajalle ominainen sarjakuvamaisuus poistaa teksteistä niiden eheimmän särmän. Vuoropuheluilla on myös tarkka toiminto syventää yksitellen kunkin kahdeksikon taustoja niin katsojille kuin majatalon muille olijoille, mikä tätä varten toteutetun kappalerakenteen takia näyttäytyy usein hivenen teennäiseltä ja tuntuu paikoin vähän puuduttavan pitkitetyltä.

Muuttuneen dialogivetoisuuden suurin ongelma on lopulta kuitenkin se, ettei vihainen kahdeksikko ole lopulta kovinkaan mielenkiintoinen kööri seurattavaksi. Kiinnostavien hahmojen sijaan fokuksen siirtäminen yhteiskunnallisiin asioihin jättää suurimman osan henkilöistä vaille kunnollista taustoitusta, ja monet heistä lepäävätkin vain yhden tai parin lauseen mittaisen kuvauksen varassa; Michael Madsenin kohdalla luotetaan yksinomaan tämän Tarantino-filmografiaan. Kun juonikin on lopulta melko ilmeetön, jää lopputulos jokseenkin vaisuksi ja vaille ilmeisiä kohokohtia.

Tuotannon toteutus ei jää sen sijaan kaivelemaan, sillä yhdestä sijainnista huolimatta kamera ennättää alussa liikkumaan hieman ulkonakin. Ennio Morriconen sävellysten siivittämissä otoksissa onkin selkeitä yhtymäkohtia niin genren klassikoihin kuin John Carpenterin The Thingiin, jonka haetusta vainoharhaisesta ilmapiiristä jäädään tosin valitettavan kauaksi. Myös varsinaiset hahmotulkinnat ovat kauttaaltaan varsin onnistuneita veteraani- ja Tarantinon luottonäyttelijöiltä, joskin Tim Rothin selkeä Christoph Waltz -imitaatio tuntuu juuri siltä: Christoph Waltz -imitaatiolta.

The Hateful Eight on elokuvaksi naamioitu näytelmä, jonka teatterimaisten mutta laadukkaiden puitteiden alta ei valitettavasti löydy mielenkiintoisia hahmoja, vetävää juonta tai riittävää jännitettä ylläpitämään liki kolmituntista rakennetta.