Shogun

James Clavellin vuonna 1975 ilmestyneen klassikkoteoksen Shōgun minisarjasovitus jatkaa alkuperäisteoksen jalanjäljissä. Tositapahtumista inspiraation saaneessa teoksessa yhdistyvät kaksi kulttuuria, länsimainen ja japanilainen, jännittäväksi ja hieman yllättäen myös opettavaiseksi kertomukseksi, joka sijoittuu 1600-luvun alun feodaaliseen Japaniin.

John Blackthorne (Richard Chamberlain) on englantilainen pilotti, joka yrittäessään löytää meritietä tuntemattoman Japanin rannikoille joutuu myrskyn kohteeksi ja haaksirikkoutuu onnekseen etsimälleen saarelle. Ulkoisesti paratiisia muistuttavaa valtakuntaa hallitsee kuitenkin eurooppalaisittain tyystin erilainen sotilaskulttuuri, eikä uutta valloitusta edistä vanhan mantereen veriviholliset, portugalilaiset ja katolinen kirkko, jotka ovat saaneet jo vahvan jalansijan japanilaisesta politiikasta.

Clavellin romaania on kehuttu kaiken muun ohella sen Japanin turismia edistävästä kerronnasta, mikä juontaa juurensa kirjan paikoin kuvailevaan tapaan esittää nousevan auringon maan kulttuuria ja ennen kaikkea opettaa jossain määrin japanin kielen alkeita. Jerry Londonin ohjaama minisarja jatkaa vastaavalla linjalla ja antaa tarkkaavaiselle katsojalle mahdollisuuden paitsi nauttia kokemastaan myös oppia käänteitä täynnä olevan matkansa aikana. Toki neljän vuosikymmenen aikana myös Japanin kulttuuri on noussut hieman suuremmalla volyymillä monien tietoisuuteen.

Shogun ottaa tosin valtavan ja kerronnan kannalta kriittisen pesäeron kirjaan keskittymällä ainoastaan Blackthornen näkökulmaan. Siinä missä alkuperäisteos käytti paljon aikaa myös japanilaisten juonittelujen purkamiseen, tarkastellaan minisarjassa tapahtumia puhtaasti päähenkilön silmin. Ratkaisu on erinomainen tapa heittää katsoja Blackthornen lailla tyystin tuntemattomaan ympäristöön, jossa kaikki on vierasta ja uhkaavaa mutta jota hiljalleen avataan opettamalla samalla japanilaiselle kulttuurille ominaisia piirteitä.

Pelon ilmapiiriä korostetaan entisestään jättämällä japaninkielinen puhe kokonaan tekstittämättä, jolloin katsoja on alkupään kohtauksien aikana täysin näyttelijöiden ilmeiden ja äänenpainojen varassa tulkitessaan tilanteiden vaarallisuutta. Tehokeino on edelleen sanalla sanoen täydellinen neronleimaus, ja jännitys on suorastaan käsin kosketeltavaa, kun Blackthornen tulkkina japanilaisille toimivat tämän eurooppalaiset vihamielet, portugalilaiset jesuiitat. Minisarja ei missään vaiheessa myöskään siirry käyttämään tekstityksiä, mutta tarkkaavainen katsoja pystyy jossain määrin seuraamaan tapahtumia aiemmin ymmärretyn perusteella. Juonen kannalta tärkeimpiä segmenttejä selostetaan tosin Orson Wellesin kertojaäänen avulla.

Shogun tarjoaa onnekseen myös reilun yhdeksän tunnin edestä edelleen vetävää kerrontaa. Monitasoisen rakenteen sisälle mahtuvat niin Japanin poliittiset kuviot, joissa juonittelevat japanilaisten sotaherrojen (pääosassa Toshirô Mifunen tulkitsema Toranaga) lisäksi englantilaiset ja portugalilaiset keskenään, Blackthornen ja tämän tulkkina toimivan Marikon (Yôko Shimada) välinen kielletty rakkaus kuin päähenkilön kasvutarina, joka kulkee käsi kädessä minisarjan itämaista kulttuuria avaavan kehyksen kanssa. Rauhallisesti etenevä kerronta antaakin riittävästi tilaa hahmojen ja tilanteiden kehitykselle, vaikka loppua kohden paketti nidotaan melko hätäisesti kasaan.

Shogun onnistuu vakuuttamaan vielä vuosikymmenten jälkeen, vaikka minisarjan ehein terä onkin jo hieman tylsistynyt. Japanin muinainen kulttuuri esitellään edelleen kuin ensimmäistä kertaa, ja tietoisesti tehdyt tehokeinot tuovat kerrontaan upeaa jännitettä.