Koputus

Kotimaiset genre-elokuvat ovat täällä pohjolassa harvinaisuus, tosin erityisesti kauhu on viime vuosina nostanut kalmaista kouraansa läpi täkäläisen ikiroudan. Viime vuonna julkaistu Hanna Bergholmin Pahanhautoja on ihan kansainväliselläkin tasolla mitattuna omaa luokkaansa, ja nyt samaan pyrkivät dekkarikirjailija Max Seeck ja Joonas Pajunen debyytillään Koputus.

Vaan kuusta korkeammalle ei tällä kertaa päästä.

Kaksikon käsikirjoittama Koputus on perisuomalaisissa maisemissa tapahtuva kauhuelokuva, joka seuraa kotikonnuille palaavaa kolmea sisarusta (Inka Kallén, Saana Koivisto ja Pekka Strang). Keskellä metsää sijaitseva lapsuudenkoti olisi tarkoitus myydä eteenpäin ja jättää samalla mädäntyneet muistot lapsuudesta lopullisesti taakse. Jotkin menneisyydessä koetut asiat ovat kuitenkin juurtuneet liian syvälle kolmikon alitajuntaan.

Päähenkilöiden lailla myös katsoja kokee pian leffan alkamisen jälkeen halun unohtaa kaiken kokemansa syvälle sisimpään, sillä prameasta kuvauksesta huolimatta teos tuntuu kovin amatöörimäiseltä. Helpoin kohde syyttävälle sormelle on tietenkin ensikertalainen tekijäkaksikko, joiden toteutus tuntuu jääneen kauaksi alun ideaalista niin käsikirjoituksen, näyttelijäsuorituksen kuin kokonaisuuden sitovan teeman osalta.

Suurin perisynti kohdistuu ensisijaisesti juuri näyttelijäsuorituksiin, mutta ongelma ei suinkaan lepää varsinaisten näyttelijöiden harteilla. Pääkolmikko tekee kyllä parhaansa suoltaakseen näille kirjoitettua pökkelöä dialogia ja ontuvaa hahmonkehitystä, jossa asioita pantataan vain panttaamisen ilosta. Sisarusten välinen kemia tuntuu myös kaikonneen kenties ihan käsikirjoituksellisista syistä, mutta tämä saa hahmot tuntumaan samalla etäisiltä. Ja kun kauhu ensisijaisesti kohdistetaan juuri näihin hahmoihin, on päähenkilöihin vaikea samaistua.

Tekijät ovatkin jämähtäneet kerronnassaan liiaksi genren kliseisiin, kuten ympäriinsä heiteltyjen epäilysten lietsontaan, sen sijaan että luottaisivat rohkeammin omiin ideoihinsa. Jatkuva sillien viljely ei myöskään tuo mitään tarinaan saati edistä hahmoja, mikä saa kaiken tuntumaan vain entistä turhemmalta. Selkeämpi fokus olisi todennäköisesti toiminut niin tarinan kuin tunnelman eduksi.

Leffan laajempi luonnonsuojelua kantava teema ja vaivihkaa vihjailtu mytologia uhkaavat niin ikään peittyä kaiken muun tauhkan taakse, vaikka elokuvan ahdistavuudessaan nerokas päätös nojaa niihin täysin. Se ei vain tunnu kuuluvan samaan elokuvaan.

Koputuksen eduksi on silti mainittava, että kliseistään huolimatta se onnistuu luomaan varsin uhkaavan tunnelman halutessaan. Tutut kuvakulmat ja tehokeinot toimivat syystä, mutta ennen kaikkea kohtauksia avittaa hyvin tehty äänimaailma sekä Tuomas Kantelisen sävellykset. Yhdistettynä suomalaiseen perinnemaisemaan yhtälö yksinkertaisesti toimii, vaikka kaikki on tuhanteen kertaan nähtyä. Tältä osin tekijäkaksikkoa ei suinkaan kannata tyystin viskata sivuun, sillä kokemuksen myötä heistä löytyy varmasti potentiaalia.

Kaksikon debyytti ei sen sijaan päivänvaloa kestä, vaan jämähtää auttamattomasti kehnoksi yritykseksi. Hetkelliset pilkahdukset paremmasta eivät onnistu pelastamaan muuta teosta, vaan kokonaisuus tuntuu parhaimmillaankin vain keskinkertaiselta. Koputus yrittää kaikkensa kurkottaakseen kuusta korkeammalle, mutta kapsahtaa lopulta kovin perinteiseksi kauhutteluksi.