Kukkulan tyttö, sataman poika

Animaatiolegenda Hayao Miyazakin kaltaisen tarinankertojan varjosta on vaikea päästä omilleen. Ohjaajaan poika Goro Miyazaki koetti siipiänsä vuonna 2006 ilmestyneellä Maameren tarinat -sovituksella, mutta jäi auttamattomasti oman kokemattomuuden ja liian laajan lähdemateriaalin nalkkiin. Uusi yritys isä-Miyazakin suosiollisella tarina-avustuksella osuu sen sijaan nappiin.

Kukkulan tyttö, sataman poika on koskettava sukellus nostalgiaan ja nuoruuteen. Tetsurô Sayaman ja Chizuru Takahashin mangan pohjalta Hayao Miyazakin ja Keiko Niwan käsikirjoitukseen perustuva elokuva seuraa nuorta Umi-tyttöä. Sodassa isänsä menettänyt Umi tutustuu eräs koulupäivä Shuniin ja hänen aktiivisesti toimittamaansa opiskelijalehteen, jolloin näiden kahden opiskelijan kohtalot nivoutuvat yhteen muuttuvan maailman ikeessä.

Useista Ghibli-tuotannoista poiketen Kukkulan tyttö, sataman poika ei sisällä yliluonnollisia elementtejä, vaan on maanläheisyydessään likempänä studion alkupäätuotantoa Tulikärpästen hauta. Musertavan surun sijaan se on kuitenkin haikea kertomus kahdesta nuorukaisesta, joka – elokuvan omin sanoin – muistuttaa paikoin ”kehnoa melodraamaa”, mutta hahmojen ja maailman vilpittömyys tekevät kerronnasta vahvan. Elokuva ihannoi myös japanilaisia perinteitä, ja juuri näiden traditioiden kautta Goro Miyazakin rauhallinen ohjaus tuo tarinaan aimo annoksen studion maailmankuulua maagisuutta.

Poika-Miyazaki on viiden vuoden aikana kehittynyt huomattavasti paitsi elokuvantekijänä myös tarinankertojana. Kiireetön kerronta niin kameran edessä kuin takana antaa aikaa hahmoille kasvaa ja katsojalle uppoutua elokuvan upeasti kuvattuun maailmaan. Vuoteen 1964 sijoittuva tarina muistuttaakin monin tavoin aikakautensa teoksia, ja tunnelmaa korostaa Satoshi Takeben haltioittavat pianosävellykset. Kukkulan tyttö, sataman poika voisi olla kuvattu animaation sijaan aivan yhtä hyvin oikeaksi elokuvaksi.

Piirrosjälki tuo tarinaan kuitenkin oman tasonsa. Studiolle ominainen yksityiskohtiin panostaminen ja visuaalinen kerronta kuljettavat Kukkulan tyttö, sataman poikaa, mutta temaattisella tasolla käsintehty animaatio yhdistyy elokuvan nostalgiseen kaipuuseen. Upea piirrosjälki korostaa paitsi idyllisen rantakylän luonnollisuutta ja tapahtumien verkkaisuutta myös kulttuurin ja elämän katoavaisuutta, mikä elokuvassa nähdään ihan konkreettisena taisteluna opiskelijoiden kerhotalon puolesta sekä Umin kaipuuna isäänsä kohtaan. Vahva tematiikka yhdistettynä yleisesti Ghibli-animaatioiden lämminhenkisyyteen ja elämänmyönteisyyteen tarttuu väkisin katsojaan.

Goro Miyazaki todistaa Kukkulan tyttö, sataman pojallaan olevansa isänsä veroinen tarinankertoja. Nostalginen nuoruuden ylistys on viaton, kaunis ja todellisuuteen sidotusta tarinastaan huolimatta maaginen elämys.