Lumiauramies

Norjassa kukaan ei kuule huutoasi. Vuoden kansalaiseksi nimetylle maahanmuuttajalle, Nils Dickmanille (Stellan Skarsgård), pohjoisen hyvinvointivaltion hyiset ja autiot vuoristot ovat myös omiaan tämän kostoretken kulisseiksi, kun mies ottaa oikeuden omiin käsiinsä paikallisen huumepomon tappaessa tämän pojan. Väärinymmärrys tai ei, miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä.

Hans Petter Molandin ohjaama rikostrilleri Lumiauramies on hulvattoman makaaberi kostoraina, joka on helppo mieltää skandinaaviseksi versioksi Coenin veljesten klassikkoteoksesta Fargo. Yhtymäkohdat yltävät silmäkantamattomiin jatkuvien lumikinosten ohessa elokuvan tummanpuhuvaan huumoriin, jossa taistelevat keskenään pohjoiselle kulttuurille tyypillinen jurous ja tapahtumien karu todellisuus. Alati pahemmaksi eskaloituva tilanne keikkuu toistuvasti juuri sillä millintarkalla rajalla totisuuden ja absurdisuuden välissä, mikä tekee kokonaisuudesta vain entistä hauskemman.

Taidokasta kerrontaa ylläpidetään rikkaalla kirjolla eri elementtejä. Teknisesti elokuva on kuvauksesta lähtien täysin vakavissaan, mutta pienet koomisuudet alkavat riipiä tarinaan kuin varkain ja juuri toiminnan vakavuus kääntää asetelman hiljalleen päälaelleen. Skarsgårdin nimikkohahmon auratessa tietänsä yhä syvemmälle huumemaailmaan elokuva käy esittelemään alati persoonallisemmaksi käyviä sivuhahmoja. Uusien tuttavuuksien välinen dialogi jää useimmiten juonen kannalta kovin irralliseksi, mutta niissä esitellyt esimerkit (norjalaisesta) hyvinvointivaltiosta ovat monesti suorastaan hersyvän hauskoja. Myös ohjaajan erikoinen tapa käyttää pelkistettyjä inserttejä aina jonkun kuollessa käy toiston myötä hihityttämään yksinkertaisella nerokkuudellaan.

Parituntisen elokuvan suurimmaksi ongelmaksi käy kuitenkin kesto. Kim Fupz Aakeson taiteilema käsikirjoitus eksyy toisinaan vähän liian kauaksi aikaa sivuraiteille joko syventämään lukemattomia henkilöhahmoja tai yksinkertaisesti maalailemaan Norjan kauniita maisemia. Kokonaisuuden kannalta elokuvasta olisi voinut saksia muutaman sivuhenkilön ja -juonen suosiolla pois sujuvoittaakseen kerrontaa, vaikka oikeastaan kaikille niille on olemassa jonkinlainen tarkoitus. Nykymuodossaan Lumiauramies käy kuitenkin paikoitellen hieman liian pitkäveteiseksi, kun hahmot tai juoni ei etene mihinkään suuntaan. 

Lumiauramies on paikoin hulvaton ja toisinaan tarpeettoman pitkäveteinen rikostrilleri, joka luottaa hyytävään miljööseen ja sysimustaan huumoriin.