Napapiirin sankarit 3

Kotimainen hittikomedia Napapiirin sankarit porskuttaa jälleen valkokankaalle sarjan kolmannen osan myötä. Jannen (Jussi Vatanen) ja Inarin (Pamela Tola) uusien huolien takana on edelleen Pekko Pesosen kynäilemät käänteet, joskin näiden suurimpana muuttujana on tällä erää niiden vakavuus. Siinä missä edellisteokset ovat tyylipuhtaita komedioita vakavammalla pohjavireellä höystettynä, on Napapiirin sankarit 3 ensisijaisesti draama pienin komediamaustein.

Janne kohtaa keski-iän eksistentialistisen kriisin, kun hänen hyvä ystävä Kapu heittää yllättäen veivit. Synkkien ajatusten keskeltä kohti valoa Jannen opastaa kuitenkin menestyskirjailija Paulo Coelhon tuotanto, joiden innoittamana mies päättää lähteä etsimään itseään Lapin ylväisiin maisemiin – Kämäräisen (Santtu Karvonen) ja Räihäsen (Timo Lavikainen) suosiollisella avustuksella. Samaan aikaan Inari on saanut tarpeekseen paitsi vätysmiehestään myös kotiäitiydestä ja päättää rynnätä takaisin työelämään suopotkupallokisoissa aukeavaa johtajapestiä havitellen.

Näyttelijänä paremmin tunnettu Tiina Lymi saapuu ohjaajaksi aiempaa vakavamielisempään Napapiirin sankareihin, joka vaipuu tyylivaihdoksesta johtuen myös trilogian heikoimmaksi lenkiksi. Pesosen käsikirjoituksesta puuttuu puhuttelevaan draamaan vaadittava syvyys, minkä seurauksena koko itsensä etsiminen luonnosta ja masennuksen käsittely hoidetaan halvimman muuttujan kautta joko karikatyyrein tai sitten vitseillä. Ratkaisussa ei sinänsä olisi mitään vikaa, jos vitsit edes toimisivat. Mutta kun kohtauksista puuttuu sekä hersyvä huipennus että syvällisempi ajatus, epäonnistuu elokuva niin draaman kuin komedian suhteen.

Napapiirin sankarit 3 alkaakin näyttää väsymisen merkkejä kerronnan ja eritoten vitsiensä osalta. Päähenkilöille rakennetut kasvukaaret ovat kieltämättä ihan eheät, mutta toisistaan täysin irralliset juonikuviot eivät tue kokonaisuutta millään tapaa. Erillisten tarinakokonaisuuksien eroa alleviivaa entisestään näiden tunnelman räikeä ero; Jannen ja kumppaneiden matka erämaahan on yllättävän iloton muka filosofinen taivallus, kun taas Inarin suopalloturnaus tykittää Pikku-Mikosta (Kari Ketonen) lähtien kaikkea mahdollista ruudulle. Toki poikainkin reissuun mahtuu muun muassa sodanaikaista kranaattia ja ilkosillaan oloa, mutta touhu tuntuu tuoreuden sijaan enemmän vanhan heppoiselta kertaukselta.

Henkilöhahmoissa on onneksi sentään edelleen lupsakkaa samaistuttavuutta ja aitoutta näiden kaikkein räikeimpienkin tempausten aikana, mutta uusissa tuttavuuksissa ei ole vastaavanlaista särmää. Tämän ovat tosin tajunneet myös tekijätkin, sillä valtaosa vitseistä on rakennettu taas Kämäräisen ja Pikku-Mikon ympärille. Monet näistä tuntuvat vain liian ennalta arvattavilta. Ongelma ei silti ole itse hahmoissa, vaan nimenomaan väsyneessä käsikirjoituksessa. Siitä uupuu hauskuus, tarkkanäköisyys ja syvyys. Näistä edes yhden läsnäolo olisi pelastanut paljon.

Napapiirin sankarit 3 kääntää komediatrilogian jokseenkin toimineen konseptin päälaelleen ja keskittyy täyspäiväisen naurattamisen sijaan vähän vakavampaan kerrontaan. Valitettavasti karikatyyreinä alkaneista hahmoista on vaikea repiä mitään sen syvällisempää, minkä vuoksi odotettu jatko-osa jättää kylmäksi niin draaman kuin huumorinkin osalta.