Man with the Iron Fists, The

Wu Tang Clanin räppäri RZA ammentaa esikoisohjaukseensa miehen sanoituksiinkin vaikuttanutta kiinnostusta aasialaista kulttuuria kohtaan. The Man with the Iron Fists on ennen kaikkea kunnianosoitus 1970-luvulla kukoistaneelle kungfu-genrelle, ja ennen kaikkea idän mahtitekijänä tuolloin toimineen Shaw Brothers Studion tuotannolle. Lafkan julkaisemien klassikoiden henki on vahvasti läsnä myös RZA:n ohjauksessa.

Väkivaltaisen arjen siivittämä viidakkokylä joutuu aiempaa suuremman kiinnostuksen kohteeksi, kun Kiinan keisarin kulta kaapataan ja säilötään alueelle. Valtava aarteen perässä paikalle saapuvat myös lähitienoon tapavimmat palkkasoturit ja klaanit, joista jokainen tahtoo palan mammonaa.

Pelkkä intohimo ei riitä onnistuneeseen elokuvaan, vaan siihen tarvitaan useimmiten myös taitoa. RZA:n päänsisäinen visio on eittämättä ollut eheä, väkivaltainen balladi klassisille kungfu-elokuville, mutta monitaiturin varsinainen toteutus jää kauaksi aiotusta.  The Man with the Iron Fistsissä on kyllä aistittavissa ohjaajan luonnostelemat konseptit, mutta miehen visuaalisen silmän puute ja kerronnallinen ammattitaidottomuus eivät onnistu tuomaan näkemystä kuriositeettia suuremmaksi.

The Man with the Iron Fists onnistuu kuitenkin herättämään nostalgisen kaihon vuosikymmenten takaisia kungfu-elokuvia kohtaan. Karikatyyriset pahikset, omaperäiset aseet ja taistelulajit sekä – ainakin päässä – taidokkaasti koreografioidut toimintakohtaukset seuraavat toisiaan. Myös päälle liimattu itämaisen filosofinen pohjavire tulee suoraan 70-luvun merkkiteoksista, unohtamatta alagenren ylenpalttista verisyyttä.

Kerronnallisesti RZA:n kungfu-raina etenee nurinkurisesti. Räppärin itsensä esittämä päähenkilö tuodaan kunnolla framille vasta juonen lähestyessä loppua, jolloin myös genrelle tyypillinen kasvutarina typistetään pariminuuttisiin takaumiin. Ponnettomalle juonelle siunataan sen sijaan tarpeeton määrä aikaa, samoin kuin lukuisille pahiksille, joiden ominaispiirrettä toistetaan paikoin liiallisuuksiin asti.

The Man with the Iron Fists on epäonnistunut kunnianosoitus kungfu-genrelle mieheltä, jonka taidot eivät vastaa omien visioidensa suuruutta. Huonosti kuvatun, kerrotun ja rytmitetyn mättöelokuvan ainoa anti on oikeastaan siinä, että se onnistuu herättämään halun katsoa ne oikeat 1970-luvun klassikot uudestaan.