Nightmare Alley

Guillermo del Torolla on taianomainen kyky luoda elokuviinsa satumainen tunnelma, vaikka maailmat itsessään eivät olisi millään tapaa maagisia. Aikuisille suunnatun tarun fiilikset välittyvät myös mestariohjaajan uutukaisesta Nightmare Alley, jonka synkkä maailma tuntuu asiaankuuluvan mysteeriseltä ja uhkaavalta. Jälkimmäinen elementti juontaa juurensa William Lindsay Greshamin lähteenä toimineeseen vuonna 1946 julkaistuun alkuperäisteokseen, joka kuvasi viihdealan synkimpiä koloja ja sen niljakkaita tekijöitä.

Kirjan on sovittanut kankaalle del Toron lisäksi hänen vaimonsa Kim Morgan, joiden käsissä noirmaista kerrontaa kannatellaan pitkälti ohjaajan visuaalisella silmällä. Hivenen väärään rooliin kiinnitetyltä tuntuva Bradley Cooper esittää elokuvassa salaperäistä Stanton Carlislea, joka otetaan mukaan kiertävään karnevaaliin ja jonka riveissä tämä löytää todellisen manipuloivan itsensä. Vaan kuten petollisen opettavaisissa tarinoissa yleensä, hän ei osaa lopettaa ajoissa.

Nightmare Alley onnistuu tuomaan alkuperäisteoksen raa’an niljakkuuden valkokankaalle etenkin elokuvan alkupuolella, jossa sirkustyöntekijöiden paikoin julma huijaritoiminta tuodaan kutkuttavan mielenkiintoisin keinoin esiin. Del Toron silmä yksityiskohdille korostuu erityisesti Willem Dafoen esittämän huutelijan teltassa, jota komistavat valtavat ruukkuseinät täynnä sikiöitä ja muita karmeuksia. Elokuva onkin vahvimmillaan juuri ensimmäisellä puoliskollaan, kun se keskittyy ainoastaan sirkuksen ja sen henkilöiden toimintaan ja väliseen kanssakäymiseen.

Kaksi ja puolituntinen kesto – saati alkuperäisteos – eivät kuitenkaan salli paikalleen jämähtämistä, vaan juoni jatkuu toisella puoliskolla hieman perinteisemmän noir-elokuvan merkeissä. Sirkuksen pieni maailma vaihtuu suurkaupungin vaarallisuuteen, jossa aiempaa isommat rahatukut tuovat entistä vaarallisemmat tekijät kuvioihin. Näihin lukeutuvat niin Cate Blanchettin kylmäävä psykiatri Lilith Ritter kuin Richard Jenkinsin tulkitsema erakkomiljonääri Ezra Grindle. Nightmare Alleyn jälkimmäinen osuus tuntuu paikoin kuin toiselta elokuvalta, vaikka kerronnallinen lanka ja synkkä tunnelma säilyvät alusta lähtien eheänä.

Silti kahtijakoista rakennetta suurempi ongelma on elokuvan ja hahmojen pinnallisuus. Del Toro ei onnistu missään vaiheessa sukeltamaan syvemmälle kirjavien karaktäärien psyykeeseen, vaan nämä jäävät päähenkilöä myöten etäisiksi. Osan kohdalla näyttelijäsuoritukset pelastavat paljon, ja esimerkiksi Dafoen luontainen niljakkuus sekä David Strathairnin haavoittuvuus tekevät hahmoista muita elävämpiä. Juonen keskiössä oleva suhde Carlislen ja tämän naiivin tyttöystävän (Rooney Mara) välillä ei sen sijaan kipinöi, mikä latistaa elokuvan tärkeää emotionaalista latausta melkoisesti.

Nightmare Alley muistuttaakin monilta osin paljon ohjaajansa aiempaa Crimson Peakia. Molemmat ovat yhtä lailla visuaalisesti näyttäviä ja ainakin pintapuoleisesti perin onnistuneita elokuvia, mutta niistä kummastakin uupuu sydän. Ne katsookin täysin mukisematta ja näkemästään pitkälti vieläpä pitää, mutta ne eivät jää mieleen juurikaan elämään.

Hyvin satujen lailla Nightmare Alley onnistuu silti kutomaan viehättävän lumoavan tarinan, jonka pienoinen ennalta-arvattavuus kuuluu sen opettavaiseen luonteeseen. Parhaimmillaan elokuva on läpileikatessaan alun sirkuselämää ja sen rinnalla kulkevaa rakkaustarinaa, mutta kun se omista varoituksistaan huolimatta alkaa silti kulkea kohti kummitustarinaa, sen rahkeet pettävät.