Whiplash

Nuori rumpalilupaus Andrew (Miles Teller) pääsee opiskelemaan arvostettuun konservatorioon, jossa hänet huomaa välittömästi koulun palkittua jazz-yhtyettä johtava Fletcher (J.K. Simmons). Onnenpotkulta tuntuva hetki muuttuu tosin nopeasti piinaavaksi ja henkisesti murskaavaksi koettelemukseksi, kun oppilailtaan pelkkää täydellisyyttä vaativa opettaja ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen soittajiensa potentiaalin.

Damien Chazellen omiin koulukokemuksiin osin perustuva intensiivinen Whiplash sovittaa ohjaaja-käsikirjoittajan samannimisen lyhytelokuvan kokoillan muottiin. Psykologisen draaman keskiössä on Andrewn ja Fletcherin välille muodostuva suhde, jonka kautta Chazelle ryhtyy tutkimaan, mitä potentiaaliseen suuruuteen vaaditaan ja ennen kaikkea mitä se vaatii sitä haluavalta yksilöltä. Samalla se kysyy, missä kulkee raja kannustuksen ja pahoinpitelyn välillä.

Äkkiseltään kovin ilmiselvältä kuulostava kysymys ei lopulta olekaan niin yksinkertainen, ja Whiplash onnistuu esittämään varsin vakuuttavat perustelut molemmin puolin aitaa. Ohjaaja jättää kaiken lisäksi lopullisen päätöksen täysin katsojan vastuulle, jolloin Fletcherin fyysiset kuin sanalliset solvaukset joutuu päähenkilön lailla sietämään ennen viimeistä punnintaa niiden tarpeellisuudesta. Toisinaan epäterveestä suhteestakin voi olla apua.

Katsojalle tämä suhde esittäytyy Simmonsin mestarillisessa tulkinnassa vaativana opettajana, joka työntää oppilaansa omien rajojensa yli avatakseen näiden piilotetun potentiaalin – tai murskatakseen nämä henkisesti. Hahmolle rakennetut motiivit ovat täysin uskottavat, mikä tekee Fletcheristä vain entistä kiehtovamman henkilön tämän myrkyllisyydestä huolimatta. Hänen teoistaan ja kyseenalaisista metodeistaan voi olla montaa mieltä, mutta yhtälailla myös hänen huomio kannustimen puutteen ja silkkikäsittelyn haitallisuudesta osuu pelottavalla tavalla oikeaan.

Simmonsille antaa hyvän vastuksen nuori Miles Teller, joka kestää simputuksen halutessaan nousta idolinsa Buddy Richin lailla kuuluisuuteen. Andrew on tavoitteessaan peräänantamaton ja päättäväinen, mikä tekee hänestä niin täydellisen vastinkappaleen Fletcherin äärimmäiselle luonteelle. Hän ei myöskään ole millään tapaa puhtoisen samaistuttava hahmo, sillä tavoitteensa saavuttamiseksi hän on valmis hylkäämään kaiken ihmiskontaktin perheestään ja tyttöystävästä lähtien. Niin myrkyllinen kuin Fletcher onkin, ei Andrewn sokea päättäväisyys ole juuri paljoa sen terveellisempi. Ja jälleen lopullinen päätös oikeasta ja väärästä jätetään katsojalle.

Lukuisat fyysiset ja verbaaliset solvaukset saavat intensiivisyyteensä kokonaan uutta tempoa elokuvan jazz-musiikin ja etenkin rumpujen ympärille rakennetusta kehyksestä, joka kirjaimellisesti takoo tahtia samaa jalkaa päähenkilöiden välisen dialogin kanssa. Tom Crossin kiihkeän leikkauksen myötä elokuva onnistuu kaappaamaan samoihin sommitelmiin niin jazzin kuin henkilöidensä välisen myrkyllisen ytimen, joka tuntuu pelottavan monesti olevan yksi ja sama asia. Ja kun katsojan on vaikea haukkoa henkeä eteensä aukeavan audiovisuaalisen elämyksen edessä, tuntuu kaikki aiempi väärinkäyttö jokseenkin merkityksettömältä – ja samaan aikaan ajatuksen tasolla silti niin väärältä.

Whiplash on intensiivinen ja henkisesti raskas sukellus opettajan ja oppilaan väliseen ammatilliseen suhteeseen, jonka kautta tarkastellaan hyvittääkö tarkoitus koskaan keinot ja milloin astutaan liian pitkälle.