Nope

Key & Peele -koomikkoduosta tuttu Jordan Peele on noussut kameran takana modernin kauhun kiinnostavimmaksi nimeksi. Ohjaajan edelliset Get Out ja Us sukelsivat syvälle Amerikan psyykeeseen ja valtion kivuliaaseen rotuhistoriaan, joita Peele käsitteli paikoin ahdistavan pelottavalla otteella ja runsaaseen symboliikkaan kuorrutettuna.

Ohjaajan uusi Nope on jotain ihan muuta.

Puhtaan kauhun sijaan Nope on likempänä tieteiselokuvaa, joskaan kauhuakaan ei ole täysin unohdettu. Ohjaajalle ominaiseen tyyliin se koettelee lisäksi genrerajoja ilahduttavan vapaamuotoisesti ja käsittelee mustien historiaa ainakin sivullisesti. Miehen uutukaiselta ei kannata kuitenkaan odottaa samanlaista allegorista sukellusta mielensyövereihin tai monitulkinnallisuutta, sillä Nope on oikeastaan hyvin tavanomainen tieteisjännäri. Tämä ei ole suinkaan moite, mutta kahden aikaisemman elokuvan jälkeen odotukset voivat olla suunnattu todella vääriksi – näin ainakin allekirjoittaneella.

Nopen juonesta ei silti oikeastaan kannata tietää hirveästi etukäteen. Hyvän trillerin lailla tunnelma ruokkii katsojan epävarmuudesta, ja pohjalla toimii genrelle tyypillinen mysteeri. Elokuva seuraa kuitenkin Daniel Kaluuyan ja Keke Palmerin esittämiä sisaruksia, jotka ryhtyvät selvittämään karjatilansa outoja tapahtumia ja kohtaavat lopulta hyytävän löydön.

Löytöön suhtaudutaan tosin aavistuksen poikkeavammalla tavalla, minkä lisäksi Peele esittelee omaa vinksahtanutta huumoriaan tasaisin väliajoin. Ohjaaja on kertonut Nopen käsittelevän spektaakkelia ja sitä, kuinka me ihmisinä etsimme spektaakkelia ja viihdettä kaikesta. Tätä teemaa korostetaan useaan otteeseen elokuvan sisällä, ja tapahtumat sekä henkilöt itsessään ovat eri siivuja samaisesta tematiikasta. Teemaa ei tarvitse tietää etukäteen elokuvan näkemisen kannalta, mutta se saattaa helpottaa ymmärtämään tiettyjen kohtausten merkityksen hivenen paremmin.

Tästä huolimatta Nope tuntuu paikoin hieman rikkonaiselta. Vaikka pohjimmainen lanka spektaakkelista säilyy läpi kerronnan, tietyt tarinakokonaisuudet tuntuvat silti turhan irrallisilta. Pääosa ruutuajasta vietetään pääkaksikon seurassa, mutta pientä sivupolkua kuljetaan toisinaan Steven Yeunin esittämän showmies Jupen parissa. Yeunin suorituksessa tai edes hahmossa ei suoranaisesti ole vikaa, mutta Peele ei ole onnistunut kutomaan hahmoa täysin osaksi muuta kerrontaa. Temaattisesti tekijän ajatukset Jupen taustalla toimivat ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta muun elokuvan kannalta ne eivät silti tunnu kuuluvan tarinaan.

Kerrontaa vaivaa myös jännityksen puute. Nope ei ole suoranaisesti kauhua, vaikka parhaimmillaan elokuva taikoo niin visuaalisesti kuin tunnelmallisesti todella vakuuttavia ja painajaismaisia otoksia kankaalle – ja toisinaan sama tehdään pelkällä äänimaailmalla. Kuvaaja Hoyte Van Hoytemanin jälki on muutoinkin todella kaunista katsottavaa kuvatessaan päähenkilöiden karjatilan aukeita laitumia ja tapahtumia.

Silti näiden muutamien otosten ulkopuolella Nope ei vaan onnistu pääsemään ihon alle. Osaltaan syy on siinä, ettei sen ole edes tarkoituskaan päästä. Harmillisesti muulla elokuvalla ei ole niin paljon annettavaa katsojalle. Vaikka mysteeri on kutkuttava ja näyttelijöiden suoritukset oivia, kerronta itsessään tukee vain ja ainoastaan spektaakkelia. Hahmot eivät kehity tai ole järin syvällisiä, sillä ne ovat vain yksi aspekti tematiikan kokonaisuudessa. Siltä kantilta tarkasteltuna he toimivat, mutta kerronnallisesti he eivät jää juuri mieleen.

Eikä heidän välttämättä edes tarvitsekaan jäädä, sillä kyseessä on nimenomaan spektaakkelista – odotukset kannattaa vain tosiaan asettaa sen mukaisesti.

Nope jää Jordan Peelen nykyisen tuotannon kevyimmäksi ja samalla heikoimmaksi tuotokseksi. Tämä ei edelleenkään ole moite, sillä Peele yllätti valtaosan katsojista aiemmalla kaksikollaan. Kolmas täysosuma se vasta olisi ollutkin spektaakkeli. Nope on tästä huolimatta viihdyttävä ja hyvä elokuva, joka yltää parhaimmillaan hyytäväksi ja kiinnostavaksi tieteistrilleriksi.