Old

M. Night Shyamalan on pystynyt ratsastamaan omalla nimellään siitä lähtien, kun ohjaaja nousi maailmankuuluisuuteen läpimurtoelokuvallaan Kuudes aisti. Siitä on kuitenkin kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta, eikä toista ole näkynyt. Herää väistämättä kysymys, olisikohan aika myöntää totuus ja todeta, että kyseessä oli pelkkä onnellinen sattuma. Toki Shyamalan on ohjannut sen jälkeen hyvin ailahtelevalla tasolla monia muitakin leffoja, joista osa on ollut jopa hyviä, mutta pääsääntöisesti mies on jumiutunut vuosikymmenten ajaksi yhden tempun poniksi.

Eikä ohjaajan uusi Old muuta asetelmaa.

Pierre Oscar Lévyn ja Frederik Peetersin luoman sarjakuva Sandcastlen pohjalta sovitettu elokuva seuraa joukkoa turisteja, jotka jäävät loukkuun idylliselle rantakaistaleelle. Paratiisimaisen palan kääntöpuolena on sen mystinen ajankuluun vaikuttava ilmiö, jonka seurauksena he ikääntyvät moninkertaisesti nopeammin kuin todellisuudessa; kokonaisen eliniän edestä yhden vuorokauden aikana.

Pelkällä mielenkiintoisella idealla ei kuitenkaan vielä pitkälle pötkitä, kuten Shyamalan omalla käsikirjoituksellaan hyvin alleviivaavasti todistaa. Alkuperäiseen sarjakuvaan tutustumattomana on vaikea sanoa, kuinka orjallisesti Old noudattaa lähdemateriaalia, mutta ainakaan elokuvamuodossa toteutus ei vakuuta millään tasolla. Mitään yksittäistä syytä tälle on kuitenkin vaikea lähteä nostamaan, sillä Old kokonaisuudessaan tuntuu täysin ala-arvoiselta tekeleeltä, jossa ei ole mitään pelastavaa tekijää.

Shyamalan on itse todennut kiinnostuneensa sarjakuvan adaptaatiosta, koska hän pystyi sen kautta käsittelemään kuolemaan ja ikääntymiseen liittyviä pelkojaan. Valitettavasti selvittelyt ovat jääneet ilmeisesti päänsisäisiksi, sillä moisia vivahteita ei Oldia katsellessa ole löydettävissä. Hahmot kyllä ikääntyvät ja kuolevat, mutta näihin suhtaudutaan kuin minkä tahansa tusinatuotannon murhamysteereissä, joissa päälukua tiputetaan yksi kerrallaan. Poismenot jäävät siten merkityksettömiksi, eivätkä hahmot suhtaudu niihin kuin korkeintaan hetkellisesti kirkumalla.

Tunnetta edesauttaa se, ettei hahmoille ole kirjoitettu minkäänlaista syvyyttä, jolloin myös elämää suurempien kysymysten miettiminen jää toissijaiseksi. Vaivaannuttavan teennäinen dialogi ei myöskään helpota asiaa, enkä muista hetkeen, milloin olisin kuullut yhtä surkeaa ja luonnotonta kanssakäymistä henkilöiden välillä. Näiden käyttäytymisestä nyt puhumattakaan. Siten ei suoranaisesti ole ihme, että vaikka elokuvassa nähdään Gael García Bernalin, Rufus Sewellin, Alex Wolffin ja Thomasin McKenzien kaltaisia näyttelijöitä, ovat he auttamattoman voimattomia nostamaan hahmojaan elävien kirjoihin.

Viimeisen niitin Oldin kuvainnolliseen arkkuun iskee itse kameran takana häärivä Shyamalan. Kyseessä on vallitsevan pandemian aikana kuvattu tuotanto, mikä näkyy jo valitusta lähdemateriaalista lähtien. Eristyksissä oleva ranta on omiaan turvarajoitusten noudattamiseksi, eikä ruudulla nähdä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta montaakaan ihmistä kerralla. Tämä johtaakin usein huvittaviin tilanteisiin, jossa kirjaimellisesti kuolemanvakavassa tilanteessa äidit unohtavat lastensa olemassaolon tyystin ja hahmot katoavat muutoinkin salaperäisesti jonnekin, kun tilanne niin vaatii.

Suurempi synti on silti varsinainen kameratyöskentely. Jatkuvat lähikuvat ja erikoiset sommitelmat ovat eittämättä toteutettu juuri koronan ehdoilla, mutta nämä rikkovat toistuvasti haviteltua tunnelmaa – jos sellaista kuvitteellisesti edes olisi – ja näyttävät ainoastaan typeriltä. Sama koskee olevinaan omaperäisiä kameraliikkeitä, jotka tuntuvat ainoastaan teennäisiltä, eivätkä tuo kerrontaan mitään lisää. Elokuvaa katsellessa syntyykin väistämättä fiilis, ettei tätä taiteenmuotoa voi yksinkertaisesti tehdä nykyisillä koronarajoituksilla ilman laadun siitä rankasti kärsimättä.

Tai vaihtoehtoisesti ja todennäköisesti syy on vain ohjaajan omassa osaamattomuudessa.

Huvittavinta Oldissa onkin se, että ilman M. Night Shyamalanin nimeä tätä ei olisi todennäköisesti koskaan julkaistu elokuvateattereissa. Sen sijaan sen kohtaloksi olisi jäänyt tuhansien muiden tuotantojen lailla liittyä siihen alati kasvavaan tusinaleffojen joukkoon, joita juuri kukaan ei koskaan näe – tai edes tiedä niiden olemassaolosta. Ja Old viihtyisi siellä kuin kotonaan.