Vangitut

Kuinka pitkälle olisit valmis menemään suojellaksesi perhettä on elokuvissa usein käytetty teema. Palkittu ohjaaja Denis Villeneuve kantaa oman kortensa kekoon esittäessään yhdenlaisen vaihtoehdon elokuvallaan Vangitut, jonka musertavan synkkä maailma tuntuu painostavammalta kuin varsinainen käsikirjoitus.

Aaron Guzikowskin raaputuksissa ei ole kylläkään liioin vikaa, vaikka se yltyykin rakentamaan koko kaksi ja puolituntisensa toistuvien yllätyskäänteiden varaan. Tosin käsikirjoituksen eduksi – ja pelastukseksi – on myönnettävä, ettei Vangitut sorru useimpien rikostrillereiden tielle esittelemällä elokuvasta irrallisia epäiltyjä, vaan se nivoo varsin onnistuneesti eräänlaisen pienkaupungin kronikan, jossa näennäisen rauhallisen idyllin takaa paljastuu synkkä ja kauaskantoinen historia. Guzikowski välttää myös liiallisen selittelyn ja jättää aivotyöskentelyn katsojalle.

Tätä menneisyyttä ryhdytään purkamaan Doverin ja Birchin perheiden kautta, kun heidän tyttäret katoavat jälkiä jättämättä kiitospäivänä. Pääepäillyksi noussut Alex Jones (Paul Dano) joudutaan kuitenkin vapauttamaan pitävien näyttöjen puuttuessa, mikä johtaa Doverin perheen patriarkan, Kellerin (Hugh Jackman), ottamaan oikeudet omiin kätösiinsä ja vangitsemaan Alexin syrjäiseen taloon kidutettavaksi.

Vangitut kuljettaa tarinaansa monella tasolla. Yhtäältä elokuva pyrkii vastaamaan alussa esitettyyn kysymykseen Kellerin kautta, joskaan ei vie tätä moraalista pohdintaa koskaan järin syvälliselle tasolle. Samaan aikaan etsivä Loki (Jake Gyllenhaal) ryhtyy pakkomielteisesti selvittämään tapausta parhaansa mukaan, taistellen niin riittämättömiä resursseja kuin ymmärrettävästi vihaisia vanhempia vastaan. Pala palalta hänen tutkintansa paljastaa yhä enemmän hänen kotikaupunkinsa hiljentyneestä menneisyydestä.

Elokuvan nimi, Vangitut, nouseekin kerronnan edetessä yhä suurempaan symboliseen rooliin. Se ulottuu fyysisen vankina olemisen lisäksi myös psykologiselle tasolle, mikä tekee elokuvan moninaisista käänteistä osan kiinteää kokonaisuutta. Lähes kaikki hahmot tarinassa ovat jollain tapaa vangittuja joko konkreettisesti tai esimerkiksi psyykkisesti sokaisevan raivon tai trauman seurauksena. Tätäkään teemaa ei tosin luovita aivan niin syvällisesti kuin voisi toivoa, mutta se tekee elokuvasta edes hivenen mielenkiintoisemman tutkielman ihmismielen moninaisista piirteistä.

Aihepiiri antaa tilaa monenlaisille tulkinnoille. Näyttelijäsuoritukset ovatkin kautta linjan vakuuttavat, tosin selkeään pääosaan nousevat Hugh Jackman ja Jake Gyllenhaal. Jackman meuhkaa epätoivon ja vihan sokaisemana isänä paikoin tunteellisiksi yltävissä kohtauksissa pelottavalla sykkeellä, joskin hitunen palanen enemmän lämpöä olisi tehnyt hahmosta samaistuttavamman ja siten hänen äärimmäisistä teoistaan entistä karmivampia.

Gyllenhaal taiteilee sen sijaan laadukkain askelin määrätietoisena etsivänä, jonka olemuksesta aistii jatkuvan taistelun sisäisiä tunteita ja väsymystä vastaan. Näyttelijän pienet eleet tekevätkin hahmosta häilyvällä rajalla tasapainoilevan persoonan, jonka varhaiset elämänvaiheet olisivat aivan yhtä hyvin voineet viedä miehen lain väärälle puolelle.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Roger Deakinsin kuvaus. Loppusyksyyn sijoittuva elokuva on visuaalisesti karsittu kaikesta turhasta, ja sen tummanpuhuva ilme tuo masentavan ankean ilmapiirin ja ympäristöt vakuuttavan todentuntuisina kankaalle. Alakuloinen tunnelma kulkee käsi kädessä elokuvan synkkyyden kanssa, mikä tekee kohtauksista entistä raadollisempaa katsottavaa. Kokemus on yhtaikaa vakuuttavan kaunis ja emotionaalisesti raskas. 

Vangitut on emotionaalisesti raskas kokemus. Synkkä aihe muuttuu Deakinsin mestarillisen kuvauksen vuoksi suorastaan musertavaksi trilleriksi, joka aavistuksen liian pitkästä kestosta huolimatta jaksaa kannatella tarinaansa loppumetreille saakka.