Tavarataivas

Petri Luukkainen asettaa itsensä mielenkiintoiseen kokeeseen debyyttiohjauksessaan Tavarataivas. Alkuvuoden 2013 elokuvatapaukseksi nousseessa dokumentissa Luukkainen ryhtyy taistelemaan elämänsä ahdistusta vastaan omintakeisin keinoin: luopumalla koko omaisuudestaan. Syntyy vuoden mittainen projekti, jonka aikana hän ei saa ostaa mitään tavaraa mutta voi hakea joka päivä yhden omistamansa tavaran takaisin elämäänsä.

Asetelma on mitä herkullisin. Ensimmäisenä yönä alastomana typötyhjässä kämpässä seisoskeleva Luukkainen odottaa kellon lyövän yli puolen yön, jonka jälkeen alkaa kirjaimellinen munaravi läpi talvisen Helsingin. Tavara ja päivä toisensa perään videokamera kuvaa hiljalleen kasautuvaa tavaroiden määrää, kunnes kaikki tärkeimmät tavarat ovat kasassa. Eletään projektin kymmenettä päivää. Kämppä on edelleen autio.

Luukkainen herättää kokeellaan ajattelemaan omaa tavarapaljoutta ja sen merkitystä ei ainoastaan oman vaan myös työ- ja sosiaalisen elämän kannalta. Erityisen mieleenpainuva hetki dokumentissa on kohtaus, jossa hän yrittää tavoittaa kavereitaan illanviettoon pelkän sähköpostin välityksellä, koska puhelin on edelleen varastossa. Ystävien viesteistä huokuu suorastaan jäätävä läpileikkaus nykyelämän vääristyneistä arvoista: puhelin on suoraan verrannollinen ystävyyden arvostamiseen. Luukkainen oli ilman puhelinta lähes neljä kuukautta.

Materiaalin merkitystä pohditaan dokumentissa paljon, mutta näkökulma voisi olla huomattavasti syvällisempi. Ongelma johtuu henkilökohtaisesta painopisteestä. Luukkainen on dokumentin oikeutettu keskipiste, mutta puolivälin jälkeen kerronta harhailee varsinaisesta projektista miehen alkuperäiseen syyhyn: elämän ahdistukseen, jonka takana on – mikäpä muukaan kuin – nainen. Tai oikeastaan sen puute. Fokus kääntyy lopulta kokonaan projektista pois ja kuvaa elämäänsä ilon löytäneen Luukkaisen tunteita ja tuskaa, kun koe kääntyykin parisuhdetta vastaan.

Rakkaus on toki hieno asia, mutta dokumentin alkuperäisessä tarkoituksessa se on tällä kertaa rasite. Siitäkin huolimatta, että syy projektiin oli nimenomaan ahdistus ja elämän arvojen uudelleenjärjestely. Materialismin käsittely jää lopulta hyvin pinnalliseksi, sillä valtaosa keskusteluista ovat täynnä itsestäänselvyyksiä ja latteuksia. Luukkainen tuo parhaimmillaan kysymykseen toisenlaista näkökulmaa esimerkiksi sukupolvien välisellä erolla keskustellessaan mummonsa kanssa, mutta aiheesta olisi saanut irti huomattavasti enemmän. Ja vaikka yhteiskunnalliseen kannanottoon ei olisi välttämättä ollut tarvetta lähteäkään, olisi materialismia voinut pohtia syvemmin pelkästään ohjaajan omiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin nojaten.

Kerronnallisesti Tavarataivas on ehtaa tavaraa. Luukkaisen ja ystäviensä koulutus kuvauspuolella näkyy upeissa sommitelmissa ja soljuvassa leikkauksessa. Varsinkin projektin ensipäivien rakenne on esteettisesti kiehtova yhdistelmä staattisia otoksia ja jazzmuusikko Timo Lassyn ilkikurisia sävelmiä. Valtaosa elokuvan komiikasta myös luodaan puhtaasti kuvakerronnan avulla. Teknillinen ammattimaisuus onnistuu itse asiassa jopa etäännyttämään dokumentaarisuudesta, sillä tilannetaju ja kuvakulmat tuntuvat paikoin liian lavastetuilta.

Tavarataivas on teknisesti upea ja kerronnallisesti tunteellinen elokuva. Sisällöltään sen pinnallinen aiheen käsittely tekee siitä kuitenkin enemmän henkilökohtaisen videopäiväkirjan kuin todellisen dokumentin.