Tumman veden päällä

Peter Franzén käy esikoisohjauksessaan Tumman veden päällä hyvin henkilökohtaisen aiheen kimppuun. Omaan samannimiseen kirjaan perustuva elokuva pohjautuu miehen omiin lapsuudenkokemuksiin, jota varjostivat alkoholisoituneen isäpuolen tuoma pelko ja perheväkivalta. Suomalaiselokuville tyypillisen kokonaisvaltaisen synkkyyden sijaan Franzén valaa tarinaan myös poikkeuksellisesti lämpöä ja rakkautta, mutta ei säästele kuitenkaan esitellessä kolikon nurjempaa puolta.

Tumman veden päällä ottaa aiheensa asiaan kuuluvan vakavasti. Franzénin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva ei heitä syytöksiä mihinkään suuntaan, vaan ainoastaan taltioi tapahtumat pienen Peter-pojan silmin. Syntymäpäivät, arjen askareet ja yhteiset elokuvaillat kielivät täysin normaalista elosta, mutta öisin oven takaa kantautuva huuto ja isäpuolen hiljalleen muuttuva käytös tuovat pelon konkreettisesti turvalta tuntuneeseen kotiin. Pienen lapsen mielessä ulkona kylmissään värjöttävä äiti ja toistuvat reissut mummolaan ovat kuitenkin vain paloja tavoittelemattomasta kokonaisuudesta, joka syöpyy siitä huolimatta uniin.

Perheväkivallan teemasta huolimatta kyseessä on ennen kaikkea kasvutarina. Uhka on tosin alati läsnä ja sen vaikutukset tuodaan näkyvästi esiin; Peter luo itselleen turvasataman mielikuvitusolennon avulla ja öisissä painajaisissa ovesta sisään pyrkivä mörkö muuttuukin humaltuneeksi isäukoksi. Silti sama henkilö tekee seuraavana aamuna lempiruokaa aamupalaksi ja antaa – joskin aina saman – lahjan pojallensa. Franzén keskittyykin rakentamaan kerrontansa nimenomaan isä-poika-suhteen varaan ja kuvaamaan sitä ristiriitaa, mikä syntyy, kun lapsen luottamus omaa vanhempaansa kohtaan särkyy.

Tämä kasvu ja keskinäisen suhteen särkyminen luottaa täysin elokuvan kahteen pääosaan, Olavi Angervon esittämään Peteriin ja hänen isäänsä näyttelevään Samuli Edelmanniin. Angervon vivahteikas roolisuoritus onnistuu tavoittamaan haastavimmatkin tunnetilat ja säilyttämään silti kasvoillaan lapsuuden viattomuuden ilman suurempia ylilyöntejä. Hänen vahva tulkinta ei olisi kuitenkaan mitään ilman Edelmannin vakuuttavaa taidonnäytettä. Suuri osa kiitoksesta valuu tosin näyttelijän sijaan Franzénille, joka on ymmärtänyt kaikkein pelottavimman uhan olevan se kaikkein läheisin. Yksisivuisen ja luonnottoman pedon sijaan Peterin isä ja Edelmannin tulkinta hänestä on lämmin, rakastava ja – korkin auettua – pelottava hirviö.

Siksi onkin ikävää, että Tumman veden päällä suurimmaksi hirviöksi muodostuu silti Franzén itse. Tumman veden päällä on teemoiltaan tärkeä teos, mutta näyttelijänä paremmin tunnettu Franzén ei onnistu välittämään sen painoarvoa saati tunnelmaa ohjaajana. Turhaksi jäävät kohtaukset hidastavat suotta kerrontaa ja etäännyttävät varsinaisesta kokemuksesta, mutta ongelmallisinta on silti tunnelman täydellinen vesittäminen. Etenkin Edelmannin erinomaisen roolisuorituksen luonnollisuutta katsoessa on suorastaan tuskallista huomata, että kohtausten ilmapiiriä korostetaan ylimääräisillä ääni- ja kuvatehosteilla. Pelon ja ahdistuksen sijaan katsojalle välittyvä tunnelma on täysin päinvastainen. Se tuntuu halvalta, suorastaan keinotekoiselta ja suoraan sanoen puuduttavalta. Ja se pilaa valitettavasti koko elokuvan.

Tumman veden päällä käsittelee tärkeitä teemoja lämmöllä ja asiaankuuluvalla synkkyydellä, mutta valitettavasti ensi kertaa kameran taakse astuvan Franzénin taidot eivät riitä kasaamaan vaativaa aihetta toimivaksi kokonaisuudeksi.