ARVOSANA
MEDIA
Muutaman vuoden takainen Venom (2018) toi sarjakuvista tutun supersuositun antisankarin valkokankaalle hahmon ensimmäisessä ihka omassa elokuvassa. Tom Hardyn esittämänä limaisessa symbiootissa oli hetkensä riitelevänä parivaljakkona, mutta valitettavasti leffan muu toteutus jätti jokseenkin kylmäksi. Jatko-osa Venom: Let There Be Carnage keskittyy eripuraiseen parivaljakkoon vielä intensiivisemmin, vaan astuu muilta osin samoihin kuoppiin kuin edeltäjänsäkin.
Tunnelma on kuitenkin tuotu alkuperäisteoksen synkkyydestä huomattavasti kepeämmäksi. Kelly Marcel ja Hardy vievät käsikirjoituksellaan Eddie Brockin ja tämän symbioottibestiksen kohti Äksyjä vanhoja herroja, jonka myötä myös genrekin on likempänä komediaa kuin toimintaa – jälkimmäistä silti unohtamatta. Esikuvaansa mukaillen Brockin ja Venomin välit on viety stereotyyppiseksi parisuhteeksi, jonka osapuolina olevat luuseri ja nalkuttaja eivät löydä minkäänlaista yhteistä säveltä, ja siitäkös sitä huumoria sitten vedetään.
Alkuperäisen Venomin riitelyihin ihastuneille Let There Be Carnage tarjoaakin sitä samaa moninkertaisesti laajennettuna, mutta terä ei ole kaikkein eheimmillään. Naljailussa on hetkensä – ja ne ovat edelleen leffan parasta antia – mutta lopputuloksessa tuntuu silti liiallinen yrittäminen. Paremmalla rytmityksellä ja muutamalla hengähdystauolla kohtaukset olisivat voineet nousta asteen ikimuistoisemmiksi, mutta herkeämättömän sarjatulituksen alla loistavatkin läpät vain sujahtavat ohitse.
Elokuvan puutteet eivät ole tosin yksinomaan parivaljakossa, vaan pikemmin näiden ulkopuolella juonikuvioissa. Brockin ja Venomin kulkiessa parisuhdedraaman tuttuja polkuja ennen elokuvan finaalia, jälkimmäistä aktia valmistelee Woody Harrelsonin esittämä sarjamurhaaja Cletus Kasady etsiessään menetettyä rakastaan (Naomie Harris). Lähtökohdiltaan Harrelson tuntuisi juuri nappivalinnalta mielipuoliseksi Carnageksi, mutta näyttelijä itsessään vetää roolin koluttuihin maneereihinsa nojaten. Elokuva ei myöskään oikein itse tiedä, haluaako se tehdä ikonisesta hahmosta komediallisen pellen vai säälimättömän tappajan, mikä muuttuu lopulta näiden ääripäiden sekamelskaksi.
Samaa termiä voinee käyttää Venom: Let There Be Carnagen toiminnan kuvaamiseksi, joskin lisäisin samaan lauseeseen myös mielikuvituksellisen. Alkuperäisteoksen lailla jatko-osa on mieltynyt tummanpuhuvaan visuaaliseen ilmeeseen, mikä saa kohtaukset näyttämään hivenen vaikeaselkoisilta. Silti toiminnassa on paljon enemmän kekseliäisyyttä, kiitos symbioottien käytännössä rajattoman venyvyyden. Lonkerokammoisille elokuva aiheuttaa todennäköisesti välittömän sydänkohtauksen, mutta silkkaa tuhoa kaipaaville sitä on tarjolla runsaasti.
Ja vaikka haluaisin käyttää toiminnan kuvaamiseksi paljon osuvampaa termiä verilöyly, Let There Be Carnagen alhainen ikäraja pitää huolen siitä, etteivät kohtaukset nouse sarjakuvamaista mätkintää kummemmiksi.
Venom: Let There Be Carnage tarjoaa lopulta pitkälti sitä samaa kuin edellinenkin osa, joskin touhu on viety entistä enemmän toimintakomedian suuntaan. Pienoisesta sekasotkusta huolimatta leffalla on kuitenkin hetkensä, ja se viihdyttää, kunhan ei odota liikoja.